Taidenäyttelyn jälkipuinti

Sinä yönä jalat olivat ainakin koreana.

"trallallallaaaaa, meikätyttö pystyttää näyttelyä,traaaaa.."

MOSHIII MOSHIIII!

"UNIA" -taidenäyttely on nyt sitten onnellisesti viime perjantaina korkattu. Sen eteen olen vuodattanut satoja hikipisaroita, ja ei ole kaukana olleet kyyneleetkään. Mutta niitä nyt ei muistella, kun taulut ovat kerran seinässä. Koulu antoi ystävällisesti luvan tulostaa mun työt heidän superprintterillään. Kiitos vain siitä. Kahvia eivät tosin keittäneet, enkä myöskään saa myydä kyseisiä printtejä kellekään. Pääasia on kuitenkin, ettei mun tarvinnut maksaa itseäni enempää kipeäksi vielä tulostuskustannuksista. Näyttelytila kun maksoi jo 40,000 yeniä ja siihen päälle postikortit+härpäkkeet+safkat+oheistarvikkeet, niin saamme sievoisen summan kasaan. En mene sen enempää yksityiskohtiin, mutta olo on nyt kuin oikealla taiteilijalla ikään: köyhä, mutta onnellinen.

"Tässä työssä olen halunnut ilmaista tuskaa ja sydämenpohjalta kumpuavaa iloa yhtä aikaa.. Japanissa eläminen on sellaista järjettömyyttä ja ristiriitaa.."

Jeps, mutta perjantai alkoi mukavasti aamulla varhain kun sää oli KUUMA JA KOSTEA. Oikeasti olen tullut siihen tulokseen, että inhoan Japanin kesää. Ei pysty liikahtamaankaan ulkona kun naama on täynnä hikeä. Todella ärsyttävää, tulee kyllä ihan Suomen kesäsateita ikävä. Ihan oikeasti! Kaikki tämä kuumuus olisi varmaan ihan mukavaa, jos ei tarvitsisi tehdä mitään, tai jos olisi vaikka järvi lähellä, minne silloin tällöin pulahtaa. Meri tuosta löytyy, mutta se on kuitenkin täynnä tappaja-olentoja, meduusoja ja haita. Tai jotain. Mutta kyllä mä sinnekin vielä uskaltaudun, kunhan revin jostain aikaa ja uskallusta.
Mutta takaisin perjantaihin, eli poljin hirveässä helteessä Galleriaan, laitoin kaikki pikkuyksityiskohdat kuntoon, kuten teosten nimet töihin ja jotkut koristeet seinään ja sellaista. Kaiken ähellyksen seurauksena lähes täydellinen kihara-kampaukseni oli vain lässähtänyt muisto. Poljin hikipäissäni takaisin viidakkomajaani ja yritin pelastaa sen mikä oli vielä pelastettavissa. Eli kaunistauduin iltaa varten.

Ja tässä vaiheessa ihan järjettömän suuri arigatoooooo Jennille joka on jaksanut mun oikkuja ja orjuuttamista! Ilman sua, kummitusten leikkaus olisi ollut yhtä tuskaa ja kuolemaa. (Leikattiin mun näyttelyyn neljä pilveä, joista sataa miljardi sade-kummitusta. Se oli kauheaa puuhaa se, kuka kumma saanutkin päähänsä niin masokistisen idean!)


Nanako heitti mut, Jennin ja Tomin AUTOLLA (=ihanaa=ilmastointi) Geibun Galleryyn viideksi, eli tuntia ennen pileiden alkua ja sitten suhattiin äkkiä taikaboolit ja muu tarjoilu kasaan. Ilta oli kaikin tavoin täynnä värejä, kun booli ja sipsit olivat sinisiä (ne oli tehty luonnollisesti sinisistä perunoista! Ehkä niitä kasvaa smurffi-maassa), ja salmaria ja salmiakkia löytyi, myös naama punoitti jännityksestä ja tunkkaisesta kuuuuuumuudesta ja seinät oli tietty täynnä väriläiskiä eli mun duuneja. VÄREJÄ VÄREJÄ VÄREJÄ! Mun jalkoihin oli myös maalattu Jennin bodypainteillä kiukeroita. Artsu-partsu ilta.

ARTSUUUUUU! ja PARtsuuuu!

Meillä oli kolme tuntia aikaa itse show:hun, eikä se oikein meinannut riittää mihinkään, kun puolet viinaksistakin jäi juomatta ja puolet vieraista jututtamatta. Parhaani kuitenkin yritin, mutta ei se aina riitä. Illan hauskana yksityiskohta oli Hannun tulo Kiotosta, Mikin Tokiosta sekä monen sellaisen kaverin näyttelyyn tupsahtaminen, joita en ollut odottanut näkeväni. Kaksi toimittajaakin kävi paikallisista lehdistä jutttelemassa suuren taiteilijan kanssa, toinen enkuksi ja toinen japaniksi. Jutut ovat taineet lehtiin jo ilmestyä, mutta koska olen vähän huono seuraamaan paikallisia japaninkielisiä lehtiä, en ole niitä vielä nähnyt.

J ja H: mä en tajua lainkaan näitä viivalaseja. Miksi ne ovat olemassa.

Ilta päättyi kissan kokoisten sammakoiden ja tähtitaivaan ihmettelemisen jälkeen kioskin eteen räyhäämään suomiporukan eli Jennin ja Hannun kanssa. Syötiin riisipalleroita ja vedettiin mehua. Ihan hyvä setti. Seuraavana päivänä lauantaina oli luvassa suuuuuuret englanninopettajien jäähyväispileet vuoristokylä Togassa. Kuvia niistä pileistä ja lisää kuvia taidenäyttelystä ootan mä. Unohdin uskollisen kamerani sinne vuorille, joten mun kuva-anti on hieman nihkeä.

Siispä sopiiko, että laitan myöhemmin lisää kuvia, kun saan kamerani takaisin ja pari muuta tahoa niitä lähettää. Parempi sopia.

Näyttelyn jälkeen mulla oli ihan sellainen olo, että nyt on aika lähteä himaan.

Veni, vedi, vici!!

Jos jollain olisi ollut sunnutaina ylimääräiset lentolipun Suomeen, olisin varmaan hypännyt koneeseen. Mutta kaikki hommat ei ole täällä vielä lainkaan tehty, vaikka yksi iso työmöykky onkin nyt pistetty sileäksi.

Parit kurssit pitää vielä saada kunnialla päätökseen ja sitten pitää ostaa uusi digijärkkäri ja krääsää. Kassikaupalla krääsää, niin paljon, ettei ne mahdu minnekään ja lentokentällä tädit maksuttavat multa järjettömät ylipainomaksut.

Eli tää homma vielä jatkuu. Palataan pian!

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------

LOPPUUN UUDET KUVAT, SAIN JUURI hawailaiselta IVY:LTA eli Muratilta uusimmat uutuudet:


Diana, minä, Ivy