Muotsikan näyttely ja valmistujaiset

Sain yllätyspyynnön viime viime viikolla Lahden Muotsikalta, että pitäisi lähteä Tokioon auttamaan Muotoiluinstituutin näyttelyn pystytyksessä. No mikäpä jottei! Sen viikon lauantaina olisi ollut yhden kaverin isot läksiäisbileet Toyamassa, mutta koska ihmiset olivat aika vakavissaan siitä, että apua tosiaan pystytyksessä kaivattaisiin, oli siis pakko unohtaa Toyaman ilot ja Takaokan sateet ja rientää apuun.

Näyttelypaikka oli täydellinen! Tokion Roppongin Midtown Tower -nimisessä pilvenpiirtäjässä (missä on paljon design-liikkeitä ja taide-elämää), viidennen kerroksen Design Hub:issa kelpasi kyllä pystyttää näyttelyä. Oppilastöitä näytti olevan aluksi hieman liian vähän suhteellisen isoon huoneeseen, mutta saimme kuitenkin kaiken ripoteltua tyylikkäästi ympäriinsä ja lopputulos oli täydellisen hallitty, eikä ollenkaan liian vähäinen.

Tässä ennen ja jälkeen kuvassa vasemmalta oikealle: Mako (opiskellut Muotsikassa), Simo (Temu ope), Wataru (opiskellut sekä Muotsikassa, että TaiKissa), Miwa (parhaillaan Muotsikassa) ja Hiro (entinen Muotsikan ope, nykyään eläkkeellä ja asustelee Päijänteen rannalla).
Tämä oli siis meidän pystytys-tiimimme. Ja VAU, mitä porukkaa he olivatkaan! Tuli älyttömän kotoisa olo kun sai puhua suomea paljon ja hartaasti. Miwa erityisesti lämmitti mieltä, sillä hänen suomensa on niiiiin hyvä! Sain myös kunnian yöpyä ekan Tokio-yöni hänen kotonaan Kisarazussa. (Miwan kotona oli viisi koiraa ja hänen perheensä oli aivan mahtava, joten viihtyvyys oli taattu. ) KIIIIIIITOOOOOOOOOOOOS!

Kolmetoistatuntisen työpäivän päätteeksi fiilis oli korkealla ja kuin ihmeen kaupalla kaikki työt hienosti juuri oikeilla paikoillaan. Ja koska seuraavana aamunakin kaikki näytti olevan kohdallaan, piti vain henkisesti alkaa valmistautumaan tapaamaan kaikennäköistä taide-, ja design porukkaa. Odotin myös innolla suomalaista salmiakkia, ruisleipää ja juustoa, mitä oli luvattu tarjoiltavan illan avajaisissa!!
Ja niissä kekkereissä tapasinkin paljon tärkeitä ihmisiä.
Joillekin uskaltauduin jopa sönkkäämään jotain japaniksi, mutten muista kyllä tarkalleen mitä, sillä kävin niin ylikierroksilla. Toivottavasti kuitenkin jotain järkevää. :)
Nyt voin vain odotella, että esim. GK Graphics -mainostoimistosta tai muusta pikku-firmasta (GK on yksi maailman suurimmista mainos-, design firmoista) soiteltaisiin töihin. :) Tapasin ainakin kyseisen firman johtajan. Annoin hänelle myös kaksi postikorttiani.
Hmm, mihinköhän hän ne lätkäisee, mietinpä vain.. :)



Multimediatuotanto ja MM04:kin oli näyttelyssä hienosti edustettuna, sillä tv:ssä pyöri monia meitin animaatioita! Hyvähyvä. Monet japanilais-silmät ovat nyt tapittaneet meidän töitämme, miettikääpä sitä!
Avajaiset olivat siis onnistuneet, ruisleipä hyvää ja näyttely hieno. Parhaillaan tänään maanantaina sama työtiimi miinus minä purkaa näyttelyä, joten toivotan tsempit heille! Mun piti tulla takaisin Takaokaan pari päivää sitten, sillä luokkakavereilla ja Kazumilla oli viralliset valmistujaiset. Mutta sydän jäi Tokioon, uskokaa pois, olen siis täysin hengessä mukana, ja toivoisin täysillä olevani siellä nyt auttamassa Suomi-Japani tiimiä.

Ma(sa)kon kanssa pyörittiin Tokion kaduilla seuraava päivä. Asakusassa oli kultaisen lohikäärmeen tanssi-spektaakkeli jota käytiin ihmettelemässä. Tarjolla oli perinteistä japanilaista laulantaa ja loharin sekoilun katselua.

Syötiin myös mocheja, eli palleroita, jotka on tehty riisistä jota on vatkattu niin kauan, että siitä tulee sellainen sitkeä tahmapallo.

Se on hyvää, vaikka kuulostaakin ehkä hieman epäilyttävältä.. Jostain kumman syystä joka vuosi noin viisi ihmistä tukehtuu näihin mocheihin. Ja myös jostain kumman syystä tyypit ovat lähes aina miehiä.. Hehe, yrittävät raukat ahmia herkkupalleroita niin tiuhaan tahtiin, ettei hyvä heilu.

Tässä on herkku-mochi ja allekirjoittaneen purrut kynnet.
Minä en kuitenkaan tukehtunut! Joudutte siis vielä kestämään mun juttujani.

Mochista

Tämä nainen lauloi korkealta ja kovaa.

Koko päivä meni Makon kanssa pyöriessä. Hän on loistotyttö, sain jopa yöpyä hänen kotonaan, ja näin ollen säästin taas vähäisiä pennosiani. Turha varmaan enää edes kauheasti mainita, että Japanissa ne pennoset jotenkin vain katoavat ekstra-nopeaan. On siis hienoa, jos tuntee isoista kaupungeista jonkun jonka yönä voi yöpyä, sillä kaikkeen muuhun, kuten liikkumiseeen, syömiseen ja shoppailuun saa upotettua yllättävän paljon rahaa. Jos ei ole valppaana siis.

Seuraavakin päivä oli omistetty hengailulle, tapasin jotain Toyama-jengiä, istuskeltiin Izakayassa, ja tällä kertaa kiltti herra Wataru majoitti mut hienoon, tosin suihkuttomaan kommuuniinsa, kiitoskiitos siitä hänelle. Vikana päivänä käytiin Watarun ja Masan (joka hänkin ollut TaiKissa vaihdossa) kanssa Roppongi Hill:sin taidenäyttelyssä ja viimeinkin näin tämän näköalan, mikä on jo pariin otteeseen pitänyt nähdä. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan ja näin Tokio- reissuni sai hyvän päätöksen. Torstaina siis hyppäsin taas Shinkanseniin eli luotijunaan, joka vei mut takaisin Takaokan metsään. Jipii-jipii...

Haluaisin ihan tosissani muuttaa isoon kaupunkiin!

Kuka ei kuulu joukkoon?

Perjantaina oli sitten viralliset valmistujaiset mun koulussa ja paikka oli täynnä helpottuneita ja kauniita vastavalmistuneita. Monia en takuulla enää koskaan tapaa. Ja aika haikeaahaan se on, vaikken monien kanssa koskaan mitään syvällistä olekaan kielimuurien takia jutellut, mutta silti heitä tulee olemaan kova ikävä. Kaikkea parhautta heille. Joku päivä saatan minäkin sitten valmistua :)
Tsempit myös Suomeen omalle luokalleni MM04:lle!
Tehkää parhaat lopputyöt, tai saatte satikutia ja loppukesästä näkyy!

Kielellisistä probleemoista

Olen ollut laiskimus blogini ylläpidon suhteen.
Gomen ne!
Mutta laiskimus en ole ollut muussa elämässäni.

Olen meinaan alkanut vihdoinkin opettelemaan japaninkielen kirjoittamista ja lukemista.
HURRAA!
Aika kauan siinä menikin, että tajusin kuinka paljon se tulisi helpottamaan elämääni. Jääräpäänä halusin vain keskittyä puhumiseen, ja se olikin ihan hyvä idea, jos meinaan lähtisin NYT pois, mutta koska aion olla täällä vielä elokuuhun asti, taitaa olla aika oppia väkkäröiden kirjoittamista.


Peruspuhumisen kanssa menee jo ihan hyvin. Kai. Se riippuu paljon päivästä ja tunnelmasta. Joinain päivinä itsetunto lepattelee taivaissa kun pystyy heittämään jonkun hyvän kommentin japaniksi tai jos yleensäkään ymmärtää vastata about oikein jos joku kysyy jotain. Silloin on hienoa olla olemassa. Toisinaan taas olo on kuin pikkulapsella, joka juuri ja juuri osaa sanoa pari sanaa... Ja ne päivät tosissaan masentavat. Mutta sieltä tuhon ja kadotuksen kielellisistä pohjamudista noustaan aina!
Kielen oppiminen kun on kovin myrskyisää. Ei kaitiken pidä ihan kauheasti säikähtää jos tämä päivä ei ollut verbaalisesti yhtä sujuva kuin eilinen. Kyllä ne vieraat sanat alkavat pikkuhiljaa tulemaan ulos suusta, kunhan niitä vain tarpeeksi usein uskaltaa käyttää.
Uskaltaminen onkin se juttu. Muistan, kun opettelin puhumaan englantia, ja oli varsin tuskaista joskus selittää jotain asiaa, koska pelkäsi tekevänsä virheitä. Ja siihen se selittäminen sitten usein jäikin. Nyt on ihan sama juttu japaninkielen kanssa. Sitä osaa jo jotain selittää, mutta liian usein kuitenkin käännän puheen englanniksi, sillä japaninkielen kanssa olen vielä niin epävarma. Toki teen virheitä lähes jokaisessa lauseessa, mutta kuitenkin niitä lauseita ymmärrettäisiin. Ja virheitä tekemällä oppii niiiiiiiiiin paljon! Joten pitäisi vain uskaltaa ja yrittää ja kompuroida ja kaatua ja nousta taas ylös. Tämä on japanin- ja kaikkien kielten oppimisen ydin.

(Siivitän juttujani uusimmilla meri-photoilla.)

Ja jos vain uskallan puhua japania, ihmiset täällä ovat niin innoissaan. Näkisittepä jotkut! Heittävät voltin riemusta kun sanon konnichiwa vaikka sen nyt osaa kuka tahansa sanoa. Japanilaisten mielestä heidän kielensä on niin vaikea, että jos ulkomaalainen osaa sitä vähänkin, hänen on pakko olla puolinero. (Olen muuten samaa mieltä japsien kanssa siitä, että heidän kielensä on vaikea.) Yrittämällä kommunikoida japaniksi, vaikka olisikin kuinka vaikeaa, voittaa paikallisten sydämet puolelleen. ( Tämä pätee varmaan taas kaikkia kansalaisuuksiin.) Ja kuten olenkin jo aikaisemmin kertonut, että täällä Takaokan mannuilla, harvat ihmiset edes puhuvat enkkua. Heidän kanssaan kielelliset vaihtoehdot ovat siis joka tapauksessa vähissä.


Mutta tosiaan, nyt on sitten aika opetella hiraganat, eli japaninkielen ”aakkoset”, jonka jälkeen otan haltuun katakanat, joilla kirjoitetaan lähinnä ulkomailta tulevat lainasanat, ja sitten lopulta siirryn kanjeihin, jotka ovat merkkejä, jotka ilmaisevat kokonaista sanaa ja ajatusta.
Näissä on haastetta, hyvät ihmiset! Mulla on vähän sellainen tunne, että en tule koskaan olemaan valmis tämän Japani-seikkailun kanssa. Tämä kieli ja kulttuuri tulee vainoamaan mua lopun elämääni, siltä tämä alkaa vähän haiskahtamaan.



Olen selkeästi ylittämässä nyt jonkinlaista kriittistä raja-aitaa vaihto-oppilaana olemisessa. Kohta kuusi kuukautta olen vaeltanut Japanin kaduilla tajuamatta lähes yhtikäs mitään mitä ympärillä lukee! Kuvitelkaapa, millaista elämänne olisi, jos ykskaks kadottaisitte taidon osata lukea. Miten vaikeaa olisi selvitä jokapäiväisestä elämästä.
(Tosin lukemisen ohella en ole myöskään osannut puhua tai käyttäytyä oikealla tavalla tai yhtään mitään.)
Lukutaidottomuus on alkanut juuri NYT, näinä päivinä, sapettamaan sen verran liikaa, että sille on pakko tehdä jotain. Aluksi kaikki oli vain jännää, uutta ja mielenkiintoista, oli oikeastaan ihan sama osasiko sitä lukea vai ei, oli niin kova vauhti päällä. Mutta nyt siskot ja veljet, muutoksen aika on käsillä!

Yksi ärsyttävimmistä lukutaidottomuuden tuomista haitoista on ollut, kun en ole osannut lukea sanaa: ILMAINEN.
HEHEH, olen muutaman kerran kylmästi painellut jonkun ILMAISEN tuotteen/tapahtuman/asian ohi, sillä en ole vain osannut lukea.
Mutta nyt, BEHOLD!
Japaniksi ilmainen on = muryou

無料　　

Ja tässä ovat sen kanjit.
Ekan kanjin merkitys on –ei mitään- ja toisen –maksu-
Jeps, nyt tiedän sitten paremmin kun kultaa jaellaan kadulla ilmaiseksi. En kävele enää ohi.

Näiden kahden kanjin ohella osaan seuraavien sanojen kanjit:

Puu = ki 木
Metikkö (pienempi kuin metsä) = hayashi 林
Metsä = mori 森
Tuli = hi 火
Nainen = jo-sei 女性
Kuukausi, kuu = tsuki 月
Päivä = hi (huom. Lausutaan samalla lailla kuin tuli, mutta kanji on eri) 日
Minä = watashi 私


Mutta kuten sanottua, aluksi valloitan hiraganat. Niillä voin sitten kirjallisesti selittää kaiken, vaikken kanjeja osaisikaan. Sanomalehteä tai muuta kirjallisuutta en tosin pysty lukemaan ennen kuin hallitsen jotain 2 000 kanjia, joten siitä herkusta ei tarvitse unelmoida vielä vähään aikaan.. Kaiken kaikkiaan kanjeja on noin 10 000.
Kuinkakohan paljon on olemassa heitä, jotka nämä kaikki osaavat? HM.

(Pekka, mitä ovatkaan nämä linnut?)

Olen kysynyt monilta nuorilta japanilaisilta harrastavatko he kanjien opiskelua vapaa-ajallaan. Eivät kuulemma. Se ei siis tee sinusta kulmakunnan makeinta tyyppiä, jos osaat kaikki 10 000 kanjia. Tai tekee varmaan JOISSAKIN nörttivallankumous-piireissä, mutta yleensä kun nuori japanilainen on ne pakolliset 2 000 merkkiä kerran koulussa oppinut lukemaan, niin niillä pärjää jo vallan mainiosti elämässä.

(Tämä ei nyt mitenkään liity aiheeseen, mutta tällaisia meriolentoja oli rantautunut piitsille kauhea määrä pari päivää sitten. Raukkojen joukkoitsemurha..)

Mutta toivottakaa mulle tsempit noiden väkkyröiden opetteluun. Sitä tarvitaan. Alkaa tulemaan pikkuhiljaa jotain järkeä tähän elämään kun alkaa ymmärtämään mitä kylteissä, tienviitoissa ja papereissa lukee. Mun Japani-elämässä aikuiseksi kasvu on vielä kaukana, mutta nyt ollaan jo noin esikoulu-vaiheessa. Julistan täten siis vauva-en tajua mistään mitään -aikani virallisesti päättyneeksi.
Banzai!
じゃあ、またね！


ps。Meikä lähtee lauantaina Tokioon pystyttämään jotain taidenäyttelyä. Mahtaa tulla mukavaa. Mutta siitä lisää ensikerralla! Heipat!