Iloisia uutisia ja nihkeilyä

Ensinnäkin:
Onnea Jukka ja Cesi!!!
PUSIPUSI, OLETTE NYT NAIMISISSA! 4eva 2getha, hirvittääkö! ☺


Olen lähdössä nyt ainakin kahdeksi viikoksi hiiteen täältä Takaokasta sillä Pekka tulee Japaniin keskiviikkona. Suunnittelmissa on mennä viikoksi Okinawalle, joka on trooppinen saarirykelmä Japanin etelä-osassa, jonka jälkeen hengaillaan vähän aikaa Tokiossa.
Sitten oli tarkoitus tulla kiltisti takaisin kouluun Pekan kanssa, MUTTA asiat eivät menneetkään ihan niin yksinkertaisesti mitä olisin olettanut ja toivonut…


Asun siis koulun asuntolassa, joka on ensijaisesti tarkoitettu vierailevien opettajien tilapäismajoituspaikaksi. Mutta tänne on kaikki vaihto-oppilaat laitettu asustelemaan, tykkäsivät he siitä tai eivät. Japanissa kun on vaikea vuokrata omaa kämppää jos on ulkomaalainen, joten tämä asuntola on helppo ratkaisu jos ei halua nähdä älyttömästi vaivaa. Koulu kun järjestää paikan iisisti ja sijaintikin on ihan koulun vieressä.
Kuten olen jo aikaisemminkin maininnut, asuntola ei ole etenkään aluksi mitenkään hehkeä paikka asua. Varsinkaan kun pitää olla täällä ihan yksin. Paikka on iso ja talvisin kylmä ja pelottava. Sekä vartijat käyvät täällä nuuskimassa monta kertaa päivässä, jopa kahden aikaan yöllä, jolloin lähes varmuudella aina herään, koska äänet kuuluvat täällä tosi hyvin. Eivät ne sentään tule mun huoneeseen, mutta hiippailevat käytävillä.

(Ja sanotaan se nyt oikein ääneen, että vartiointi on musta ihan järjetöntä, sillä asun täällä ihan yksin ja kaiken lisäksi metikössä, niin mitä ihmettä ne koppalakit täältä luulevat löytävänsä? Mitä ne tarkastavat? Kuka kumma tänne IKINÄ murtautuisi? Mitä ihmettä täällä tapahtuu? Onko missään mitään järkeä?)

Mun on ollut TODELLA vaikea tottua täällä asumiseen, mutta jotenkin siitä on selvitty sisun ja hulluuden voimalla.
Kovastihan yritin muuttaa pois täältä Toyamaan, mutta koulu ei sallinut sitä. Olisin ainoastaan saanut muttaa Toyaman yliopisto-kampukselle, mutta se oli liian kaukana kaikesta mahdollisesta julkisesta liikenteestä, joten se siitä sitten.. Olisin halunnut muuttaa ihan koulubussi -reitin viereiseen yksityisasuntoon, mutta koululta tuli EI vastaukseksi silloin taannoin. Siispä jämähdin tänne Takaokaan.


Tässä Takaokan kampuksen asuntolassa on se veikeä puoli, ettei tänne saa majoittaa kavereita.. Se on tuottanut mulle päänvaivaa jo aikaisemminkin, kun parit kaverit ovat tulleet visiitille. Aikaisemmin ongelman olen ratkaissut yöpymällä vieraideni kera kaverini Ichanin kämpillä. Se on ollut vähän ärsyttävää, sillä Ichanilla on omakin elämänsä, enkä olisi halunnut olla niin suureksi vaivaksi hänelle. Mutta kaikki on kuitenkin aina jotenkin järjestynyt.

Mutta nyt kun poikakaveri tulee kylään, niin sitä jotenkin toivoisi, että koulu hieman joustaisi ja antaisi hänen yöpyä täällä asuntolassa. Mutta sen sijaan tuli taas kylmää vettä niskaan. Olen yrittänyt kaikkeni. Kirjoitin koululle maailman kilteimmän ja nöyrimmän “PLIIIS! Yrittäkää ymmärtää, että meillä ei ole muuta paikkaa minne mennä” -kirjeen. Pekka olisi voinut myös pitää luennon digimaalauksesta koululla, jolloin hänestä olisi tullut “vieraileva ope” ja saanut näin supervirallisia reittejä pitkin luvan yöpyä asuntolassa, muttei sekään kelvannut. Mikään ei kelpaa näille oikku-pyllyille.



Hassuinta tässä on se, että täällä on ennenkin majoittunut entisten vaihtareiden perheenjäseniä, sekä kämppä on koko ajan ihan tyhjillään! Kaiken merkityksen tekee näköjään tuo perheenjäsenyys. Täällä ollaan tosi tiukkoina ollaanko sitä samaa verta vai ei. Mun omat visitoivat perheenjäsenet kun ovat vähän vähissä, niin voisi nyt herranenaika hieman joustaa näissä säännöissä. Miten voi olla niin vaikeaa päästää maailman toiselta puolelta matkaavaa vierasta vähäksi aikaa majoittumaan tänne!
EN YMMÄRRÄ.. Ärsyttääääää aika pahasti.
Eräs jälkiviisas senseini sanoi, että mun olisi pitänyt valehdella, että Pekka on mun veli. En olisi vain iki-maailmassa voinut kuvitella, että tästä tulisi näin vaikeaa. Ajattelin myös, että rehellisyys maan perii. Mutta ei se peri! Rehellisyys tekee elämästäni helvettiä Japanissa.

Mun pitää siis varmaan nukkua teltassa Pekan kanssa, (sillä Okinawa reissun jälkeen ollaan varmaan ihan rahattomia, eli ei ole varaa mihinkään hotelleihin). Ja koulun vieressä vain könöttäisi tyhjillään oleva kämppä, missä on kaikki tavarani… Ihan kuin elämä täällä Japanissa ei olisi muutenkin jo ihan tarpeeksi vaikeaa.
Joten kiitos vain viimeisestä koulu.

Iloisempiin aiheisiin.
Oltiin Jennin kanssa viime viikonloppuna Tonamin tulppanifestivaaleilla. Siellä oli satamiljoona-biljoonaa tulppaania, muttei varmaan ihan yhtä paljon kuin Hollannin vastaavassa tapahtumassa.
Ja ONNEA vielä kerran Cesi ja Jukka! Ja pahoittelut, etten vieläkään ole keksinyt teleporttia, jonka avulla olisin voinut saapua karkeloihin. Jäipähän enemmän boolia muille vieraille.
Erittäin iloista on myöskin Pekan tänne tulo ja O-KI-NA-WA sekä se, että kevät on niin kaunista aikaa, eikä ole vielä pirullisen kuuma, niin kuin kaikki manailee kesästä tulevan. Kuumaa ja kosteaa. Joten nyt on vielä hyvä aika tallata Japanin mantuja ilman, että tulisi kuumuus-kuolema.

Tulppaaninterälehti -taidetta Tonamin karkeloissa.

Pitää varmaan alkaa keräämään Jennin kanssa tällaisten hölmöjen maskottien kanssa otettuja kuvia..

Palailen taas asiaan. Olkaa järkeviä sillä aikaa suomalaiset.
Älkääkä estelkö ulkomaalaisten vaihtareiden tuttujen vierailuja, se on meinaa täysin älyvapaata toimintaa eikä tuota muuta kuin harmia ja ketutusta!

Juttua tanukeista. Niistä taukeista.

Koulu on nyt sitten alkanut, vihdoinkin.
Kahden kuukauden lomat on lomailtu ja on aika taas istahtaa koulun penkille. Miten outoa, mutta miten odotettua.
Eikä tarvitse enää ainoana suomalaisenakaan hölmöillä täällä, sillä Jenni on saapunut pöndelle! Olemme saaneet siis uutta suomalaista hämmentynyttä verta seuraamme.

Toshinaka-kun (?) on Takaokan 400-vuotismaskotti, johon törmättiin Jennin ekoina päivinä Kojo puistossa. Ensi vuonna Takaokan kaupunki täyttää pyöreitä lukuja ja sitä on alettu jo kovaan vauhtiin valmistelemaan.

Häät Takaokan sydämessä, eli Kojossa, kauneimpaan sakura-aikaan.

Kurssit alkavat tässä pikkuhiljaa ja niistä aion kertoa enemmän kun niistä on jotain jännää kerrottavaa mutta NYT, kouluelämäni sijaan aion kertoa teille tanukeista, elikä japanilaisista supikoirista. :)
Hehe, olen ihan tosissani! Kannattaa jatkaa lukemista, sillä aihe on odotettua mielenkiintoisempi.

Tanukeista kerrotaan paljon juttuja vanhoissa japanilaisissa saduissa ja kansankertomuksissa. Itsekin törmäsin tanukeihin pari kuukautta sitten kun lunta oli vielä maassa ja viima kävi korvissa. Silloin oli jo ilta ja pilkkopimeää. Kävelin kämpiltäni kohden koulua, ja yhtäkkiä pusikossa kävi jokin suhina. Säikähdin tietysti ihan vimmatusti, ajattelin että vihdoinkin Japanin henget ovat tulleet noutamaan, mutta sen sijaan puskasta ilmestyikin outo eläin pesueensa kanssa. Emo ja kuusi pentua. Aluksi en tunnistanut lajia, mutta hetken mietittyäni päädyin, että niiden on pakko olla supikoiria. Kaiketi.


Emo lähti hirveätä vauhtia karkuun ihmisen nähdessään, ja niin tekivät myös muut poikaset, paitsi yksi hölmö joka tuli suoraan kohden kenkääni! Mulla oli lähes tanukin väriset talvisaappaat jalassa ja poikanen hairahtui luulemaan kenkääni emokseen.
Okei, no siinä sitä sitten oltiin, tanukin poikasen kanssa hangessa, ja vaikka yritin karistaa sitä kannoiltani, niin aina vaan se rääpäle kipsutti perässäni. Leimaantui hitsi vieköön kenkääni! (Kuulin tämän jälkeen, että tanukit eivät ole mitään järjen jättiläisiä. Eivät siis aikuisinakaan. Voin allekirjoittaa tämän väitteen.)

Ja koska mitkään keinot eivät auttaneet karistus-operaatiossa, ei auttanut muu kuin lähteä metsästämään sen kadonnutta perhettä hirveässä tuiskussa pitkin metsiä. Ja jokin tovi siinä menikin, kunnes löysin taas poikasen pesueen ja sitten vain odotin, että jotain tapahtuisi. Kun en liikkunut mihinkään, ei liikkunut poikanenkaan. Oli ihan hiljaista, KUNNES muut pesueen poikaset alkoivat vinkumaan. Se oli mun pelastus, sillä silloin vihdoinkin kadonnut poikanen tajusi, että ääntä kohden oli mentävä. Ja niin minä pelastuin tanuki-äidin hommilta.
Onneksi. Sillä pahimmassa tapauksessa olisin kuitenkin kiikuttanut poikasen kotiini, ja yrittänyt syöttää sille muroja tai jotain muuta tyhmää ja eihän siitä mitään olisi tullut. Joten loppu hyvin, kaikki hyvin.


Mutta japanilaiset, outoa kansaa kun ovat, kuvaavat tanukit erittäin omatakeiseen tyyliinsä. Monien kotien ovien vierestä voi bongata tanuki -patsaan, jolla on sake-pullo kädessä, rantahattu päässä, kaljamaha ja aivan hirvittävän isot kassit! Katsokaa vaikka!


Isot pallit, eli kintamat, ovat ennenkaikkea hyvän onnen, ennemmin kuin hedelmällisyyden tai minkään seksuaalisen, symbolit. Vaikka tätä ei ihan heti uskoisikaan. Herranen aika sanon minä! Miten söpöiltä tanuki -patsaat aluksi näyttivätkään, mutta tämä oli ennen kuin huomasin katsoa patsaiden jalkoväliin..
Kintamoilla tanukit voivat tehdä kaikenlaisia temppuja, kuten heilauttaa ne pään yli, käyttää niitä rumpuina, ja myös Pom Poko -nimisessä Ghibli -animaatiossa tanukit käyttävät niitä laskuvarjoina.. Kuulostaa vähintäänkin pervolta, vai mitä.

WHAAAAAT!

En ennen tiennykään, että tällainen Ghibli -anime on tehty..
Japaniksi leffan nimi on: 平成狸合戦ぽんぽこ, Heisei Tanuki Gassen Ponpoko.
Tämä tarkoittaa kirjaimellisesti " Heisei-aikakauden pesukarhu sota Pom Poko" , a.k.a The Raccoon War, Pesukarhusota. Pätkä on valmistunut vuonna 1994 ja juoni muistuttaa lukemisen perusteella paljon Mononoke Hime:n luonto vs. ihmiset -asetelmaa.
Pitää varmaan mennä pian paikalliseen videovuokraamoon Tsutayaan vuokraamaan tämä herkku. Ohjea.

Tanukit ovat olleet uutisissakin lähiaikoina. Pienellä Chibu -nimisellä saarella on meinaa paha tanuki-ongelma. Saarella, missä ei ole edes liikennevaloja eikä kombinia (kioskia), ei ole myöskään tanukeita vähentävää villieläimistöä. Joten tanukit voivat rauhassa rällästää ja lisääntyä siellä, pelkäämättä tulevansa syödyksi.
Tänä vuonna tanuki-populaatio ylitti 2000 eläimen rajan, mikä tarkoittaa, että näitä söpöläisiä asuu Chibulla melkein kolme kertaa enemmän kuin ihmisiä.. Paikalliset eivät ole tästä kovin mielissään, sillä tanukit syövät viljelyksiä, häiritsevät karjaa ja muutenkin ovat aikamoinen riesa paikallisille, eläimet kun eivät enää oikein edes pelkää ihmisiä. Ovat siis käyneet vähän liiankin tuttavallisiksi. Saaren asukit ovat lähinnä vanhuksia, joten tanukeiden harvennus -jahti saattaa olla aika moinen suoritus heille. Mutta ongelmaan on kyllä tulossa ratkaisu pian tai muuten tanukit valtaavat koko saaren.
Ratkaisua odotellessa...

Tässä japaninkieliset uutiset aiheesta

Oudon jutun loppuhuipennuksi julkaisen vielä Tan Tan Tanuki -nimisen lastenlaulun, olkaapa hyvä! (Melodiasta ei ole tietoa, mutta jokainen voi kuvitella parhaimman mahdollisen päässään.)

"Tan tan tanuki no kintama wa,
kaze mo nai no ni,
BURA BURA!"

Ja tämä tarkoittaa erittäin vapaasti suomennettuna:
"Tan-tan tanukin kultaiset pallit, eivät ole edes kovin ilmavat, mutta silti menevät VIUH VAUH!"

Jep, näihin tunnelmiin on hyvä lopettaa.


Juuri kun sitä luulee, että Japanin metkut eivät jaksa enää niin paljon yllättää, seuraavan kulman takaa eteen pomppaa tanuki, kassit heiluen.

Matkajuttuja osa 2, torneja ja sakuroita

あああああああああああああ！

Lisää höpötystä luvassaaaa!

Seuraavana päivänä aamu valkeni Hiroshimassa.
Watanabe avusti mut ystävällisesti Nishinomiyaan, joka oli seuraava matkakohteeni. Siellä asustaa yksi meidän koululainen Aiko perheineen. Ja jep, perheessä kukaan muu paitsi Aiko ei puhu englantia, joten luvassa oli taas kuumottava kielikylpy. Mutta suoriuduin siitä kuta kuinkin ihan kunnialla. Näytin niille mun taidetta ja selitin, että olen höppänä taideopiskelija Suomesta päivää. Antakaa mulla futon ja ruokaa, niin olen tyytyväinen. Ja näin tapahtui.
Perhe myös hyysäsi mua joka paikkaan! Heti kun pääsin Nishinomiyan asemalle, niin lähettiin ajelemaan Kobeen, joka on kaunis miljoonakaupunki siinä lähestöllä. Perheellä oli fiksaatio näköalatorneihin. Heti ekaksi mentiin Koben Port Toweriin, josta näköalat olivat seuraavanlaiset:

Näköalatornista mentiin purikura -koneeseen, joka on japanilaisten tyttöjen keskuudessa ihan oma taiteenlajinsa. Homma toimii niin, että kaverukset menevät valokuvakoppiin, jossa kone ottaa muutamia kuvia, jonka jälkeen parhaimmat saa koristella mitä söpöimmällä, kauhistuttavimmalla tai äklöimmällä tavalla. Tässä esimerkki:

Tämä menee kategoriaan kamalaa.
Ihan itse koristelin tämän.

Tässä on vähän söpömpi kuva musta, Ryuichista, Jarradista ja Salvadorista. Otettu Uutenavuotena Tokiossa. Yritän pyrkiä mahdollisimman monen kaverin kanssa tästedes purikuraan, sillä se tosiaan on hauskaa ja lopputulos pakostakin aina ihan kauhea. :)

Seuraavana päivänä tutkailimme Aikon kanssa Osakaa. Kaupungista löytyy ainakin yhden päivän tutkailun perustella paljon isoja katuja ja shoppailtavaa. Jotenkin kadut tuntuvat jopa vielä vähän isommilta kuin Tokiossa..

Osakan takoyakit (mustekalapallerot) ovat puolestaan Japanin parhaita. Osakaa kutsutaankin kansakunnan keittiöksi (天下の台所, tenka no daidokoro), sillä siellä kaikki liitty jotenkin ruokaan. Mutta musta tuntuu, että koko Japanissa kaikki liittyy aina ruokaan! Koko ajan puhutaan ruoasta ja telkkarista tulee pelkästään ruoka-ohjelmia ja ruokaa on siellä ja ruokaa on täällä. Japanissa et voi siis välttyä possuttelulta! Kysymys kuuluukin, miten nämä ihmiset pysyvätkään niin pieninä!?!??! No, ruoka on onneksi yleensä tosi terveellistä. Mutta silti olen ihan sitä mieltä, että japanilaisilla on hyvät geenit. Jengi elää pitkään ja pysyy hoikkina. Kivat heille.

Takoyakin valmistuprosessi sekä valmis tuotos.

Näkymät Osakan Shinsekai -näköalatornista. Näköalatorneja on jotain kymmenisen Japanissa, ja nyt Aikon perheen kanssa tuli käytyä kolmessa niissä kahden päivän sisällä. Heillä oli totisesti vahva fiksaatio niihin... Mulle olisi yksikin riittänyt, mutta kieltäytyminen ei käynyt päinsä, sillä he olivat niiiiiin innoissaan niihin menemisestä.

Testailin maisemien kuvailua aurinkolasien läpi.

Illalla mentiin taas torniin! Wuhuu! (Kuchu Teien Tenbodai on nimi). Huipulla oli neonvalo-lattia, tai "Lumi sky walk", joka pisti hampaat ja vaatteet hohtamaan hienosti. Romanttinen yömaisema sekä kaiuttimista sointuva lälly rakkausmusa oli otollinen söpöilijöille ja pariskunnille, mutta mepä vain shekoiltiin Aikon ja Maikon kanssa siellä tarpeeksi häiritsevästi, että saatiin valitukset yhdeltä tiukkikselta ja siihen päättyi mun viimeinen torni-kokemukseni Osakassa.
Siitä hyppäsin yökissabussiin joka vei mut rakkaaseen lempikaupunkiini Tokioon.
Moimoi Osaka, tuli ainakin nähtyä tornia tornin perään.

Jossain vaiheessa aamun sarastaessa tuli pakottava tarve katsastaa maisemat bussin verhojen takaa. Ja Fuji-san:han se siellä tervehti mua lumisine huippuineen auringon hennosti noustessa ylös. Miten hieno hetki. Vihdoinkin törmäsin tähän kuuluisuuteen, jonka aion vielä jonain päivänä valloittaa! (Fuji-vuoren huipulle voi kiivetä vain kesällä, kun se on tarpeeksi turvallista. Joten silloin sitten.)

Aamulla varhain kun sää oli parhain hyppäsin Tokyon bussiasemalta metroon, ja menin Asakusaan etsimään yösijaa itselleni. Huomatkaa noi valkoiset puut, jotka näyttävät ihan lumisilta. Ne ovat kirsikankukkiaaaaaa!

Opettajani oli järjestänyt mulle Tokiosta yhden kontaktihenkilön jonka luona saisin asua, mutta halusin kuitenkin ekan yöni kokeilla kapselihotellia! Se oli maineensa mukainen pieni kapseli, jonka katossa oli telkkari. Samassa huoneessa oli tilaa noin kolmellekymmenelle hengelle, mutta onneksi siellä oli sinä yönä vain viisi tyyppiä. Se oli siis tarpeeksi rauhallinen mesta ihan Asakusan aseman vieressä ja perijapanilaisena kokemuksena voin suositella heille, jotka eivät kärsi klaustrofobiasta. Nukuin vielä kaiken lisäksi toooodella hyvin. (Saattoi varmaan johtua siitä, että matka alkoi jo tässä vaiheessa hieman väsyttämään.)
Mutta edessäni siinsi kuitenkin vielä kaikista siistein juttu: Elikä KIRSIKANKUKKIEN TUIJOTTELU bileet, also known as HANAMI!

Yo peace, sakurasakurarakurasakura, yo!

Japanilaiset menevät ihan sekaisin sakura (kirsikankukka) -aikaan! Puistot täyttyvät iloisesta sakista, jotka juhlivat valkoisten puiden alla, syövät ja juovat hyvin. Tulee vahvasti mieleen Suomen vappu, mutta vaikka japanilaiset ovatkin usein juopuneita, he eivät ördäile. Siinä on suomalaisten ja japanilaisten juhlijoiden ero. Japsit ovat humalassakin aina peruskohteliaita, tosin toki todella paljon rohkeampia heittämään juttua ja lähestyvään vieraita. Mutta tämähän on selvä. Mutta missään ei näkynyt riidanhaastajoita, peräänhuutelijoita tai nurkkiin kuseskelijoita. Kohteliaisuus ennen kaikkea. Kännissäkin.

ja tässä on uusi japanilainen isosiskoni Miki Suzuki, jonka taiteilijaluukussa lähellä Shibuyaa (ei pöllömpi lokaatio muuten) sain asustella. Hän on 36-vee erittäin boheemi kuvittaja, joka harrastaa mm. vuorikiipeilyä ja soutamista. Sönkättiin yhdessä japani-enkkua, vähän niin kuin omalla kielellä mentiin. Mutta silti ymmärrettiin todella hyvin toisiamme. Useimmiten ainakin. Yhdessä vietettiin hänen kavereiden kanssa hanamit Uenossa, mikä oli hieno hetki elämässä. Eka hanami hei! Historiallista suorastaan!

Miki halusi myös ihan välttämättä viedä mut DISNEYLANDIIN! Olin aluksi vähän, että juu ei tarvitse kiitos, mutta koska hän vaatimalla vaati (japanilaiset ovat kovia viemään mua joka paikkaan), niin mikäs siinä sitten. Ostettiin iltapassit ja ihasteltiin ilotuksia, valoparaatia ja ehdittiin käydä vielä kahdessa laitteessakin, ennen kuin paikka meni kiinni. Ja täytyy rehellisesti sanoa, vaikka vähän hävettääkin, että Disneyland oli ihan älyttömän hauska paikka! Aikamoinen turistirysä ja krääsämesta, mutta laitteet ovat hauskoja ja ilmapiiri sadunomainen. Rahastusta kenties, mutta niin moni muukin hieno asia elämässä on. Pakko päästä taas joskus Disneylandiin! Ja Disney Seahin!

Kirsikankukanlehdet valtasivat ankkalammen Tokyon Uenossa.

Tokioreissun aikana ehdin muuten hävittää kännykkänikin metroon, mutta Mikin avuliaisuuden avulla sain kuitenkin puhelimeni takaisin: HUH! Olisi ollut elämä kovin vaikeaa ilman sitä, sillä uusi vaihto-oppilas Jennikin oli tekemässä tuloaan Japanin maahan ja ilman luuriani, hän ei olisi saanut muhun minkäänlaista yhteyttä. Ja muutenkin, onhan se aina ihan kuin vasemman käden hukkaisi, kun kännykkä katoaa. Aluksi ajattelin, kun Japaniin tulin, että pärjäisin täällä kokonaan ilman puhelinta, mutta se ei ole millään tavalla mahdollista. Niin surulliselta kuin se kuulostaakin.

Viimeisenä päivänä Tokyossa menin hana-matsuriin, eli vapaasti suomennettuna "kukka festareille" Tokyon Gokokuji -pyhättöön. Hana-matsuri juhlistaa Buddhan syntymäpäivää aina huhtikuun ensimmäisenä sunnuntaina. Juhlaan kuuluu paraati, missä on pappishenkilöitä, musisointia, KUKKIA ja somia lapsia puettuna hienoihin juhlavaatteisiin. Tämä muksu näyttää tosin vähän tympääntyneeltä juhlahumusta huolimatta..

Pappi kyseisen pyhätön portilla.

Hama-rikyu puistossa voi bongailla kukkapeltoa ja pilvenpiirtäjää vieretysten.

Ja pimeän tultua siellä sai ihastella valaistuja sakurapuita.

Tässä vaiheessa mun matka oli kestänyt jo ihan tarpeeksi pitkään, puolivieraita ihmisiä oli kiusattu riittävästi, ja muistikortit kameroissa ja aivoissa olivat jo aivan täynnä.
Oli siis tullut aika palata kotiin!

Ja ainiin! Unohdin melkein mainita, että koin Tokiossa viimeinkin ensimmäisen maanjäristykseni! Tämä tapahtui Mikin lattialla makoillessani, puoliunessa ollessani. Ihmettelin aluksi, että kuka ravistelee taloa, kunnes tajusin, että maan supervoimathan ne! Ihan ihmeellinen tunne, tuli voimaton ja pieni olo, eikä samalla voinut oikein käsittää mistä on kyse. Järistys ei ollut kovin suuri, mutta kuitenkin tarpeeksi iso, että se tuntui ytimessä asti.

SHAKE-SHAKE!
Olipa hieno reissu kertakaikkisesti.

Matkajuttuja osa 1, okonomiyaki ja Little Boy

Heipat!

Jonna-Konna palaa takaisin sivistyksen ja internetin pariin!

Olen ollut nämä kaksi viimeistä viikkoa matkoilla ympäri Honshua ja vihdoinkin tänään kameran muistikortit on tyhjennetty, univelat saatu melkein maksettua sekä uusi suomalainen vaihto-oppilas JENNI saatu turvallisesti saatettua Takaokan huomaan. Joten näin ollen voin viimeinkin istahtaa aloilleni, hörpätä chu-hi:ta ja muistella mitä matkoilla tapahtuikaan.


Homma alkoi Takaokan rautatieasemalta eräänä sateisena aamuna kello viiiisi. Aivan liian aikaisin kaksi kuukautta lomilla olleen taiteilija-rentun makuun, mutta vaihtoehtoja ei pahemmin ollut. Minä ja luokkakaveri Takuro ostettiin halvin mahdollinen junalippu eli juuhachi-kippu, jota myydään vain niinä aikoina kun koululaisilla on lomat. Lippu on halpa, mutta sillä voi matkustaa vain hiiiiiiitaissa paikallisjunissa, jotka pysähtyvät lähes joka asemalla. Määränpäänänämme oli Izumo, joka ei sinänsä ole niin kaukana, (Takaokasta jotain 400 km), mutta matka sinne kesti 15 tuntia! Jep, junasta junaan mentiin. Ja ilman paikallisen apua en olisi koskaan selvinnyt moisesta, sillä joskus junaa piti vaihtaa hirveätä haipakkaa, eikä virheliikkeille tai turistille ominaiselle haaveilulle, jäänyt paljon aikaa.

Matkan varrella eksyimme mm. Okayamalle. Sieltä löysimme suihkulähdehärpäkkeen.

Kello oli jo myöhä kun päästiin Izumoon ja siellä odotteli toinen luokkakaveri Watanabe, jonka Obaasan eli mummon satavuotisessa talossa saatiin asustaa pari yötä.
Se oli jännää. Paikka puhui selkeästi satavuotisella äänellä. Nurkat narskuivat ja tuntui, ettei sellaisessa paikassa ollut lainkaan soveliasta puhua englantia. Japanilla siis mentiin. Watanaben mummi, joka lähentelee 90-vuoden ikää oli myös paikallinen nähtävyys itsessään. Hän oli ihan tolkuttoman freesissä kunnossa, piti meille teeseremoniat sun muut japanilaiseen tapaan. Terve kuin pukki sanoisin, ja niinhän japanilaiset tuppaavat yleensä olemaankin. Juttua myös pukkasi: "Kun minä olin nuori, niin ei silloin ollut mitään intternettiä.."

Obaasan katolla oli jännää. Mummi huuteli alhaalta: "olkaapahan varovaisia siellä!"

Izumo on kuuluisa warigo-sobastaan (eli tattarinuudelista) ja Taisha shrinesta (eli pyhätöstä). Ja hyvin mummin tatamilla nukutun yön jälkeen lähdettiin näitä kyseisiä juttuja ihmettelemään. Japanilaisten keskuudessa erityisesti Izumo on suosittu vierailukohde, mutta turistit eivät ole vielä paikkaa löytäneet. Sain siis osakseni ennätysmäärän salaisia katseita. Yleensä japanilaiset eivät kohteliaisuudestaan viitsi tuijottaa ulkkareita, mutta nyt tuli kyllä parit katseet havaittua.

Taisha pyhätön päädyssä olevaan olkisysteemiin kun heittää kolikon ja JOS se sattuu ekalla yrittämällä jäämään kiinni, niin heittäjästä tulee possurikas! Ja arvatkaapas vain kuinka mulle kävi? Jep, yeni tarttui ekalla heitolla. ja katsokaapa tarkasti tuota olkihärveliä: se on TÄYNNÄ kolikoita. Joku päivä vielä joku epätoivoinen rosmo käy tyhjentämässä tuon raha-apajan. Siellä on varmaan aikamoinen määrä valuuttaa piilossa!

Tässä on sobaa Izumo tyyliin! Soba tarjoiltiin tuollalailla kerroksittain. Jokaisen astian sörsselit pystyi maustamaan näin vähän eri lailla. Hieno keksintö.
Soba oli hyvää ja tämän jälkeen käytiin vielä paikallisissa pajoissa, missä sai ihastella perinteistä japanilaista keramiikka-osaamista ja tämän jälkeen päivä olikin pulkassa. Mummin huomiin siis palattiin.

Kömpelöt ninjat yrittivät kivuta linnaan. No luck at all.

Seuraavan yön jälkeen lähdettiin Watanaben äidin kyydillä ensiksi pieneen kylään Yoshitaan. Se oli mulle erityisen tärkeä ja hieno paikka, sillä itse Hayao Miyazaki on käyskennellyt siellä ja hakenut inspiraatiota ja tehnyt luonnoksia Mononoke Hime -animaatioon. Yoshitassa on metallinvalmistuspaja nimeltä Tatara, joka on lähes samannäköinen kuin mitä Mononoke Himessä. (Muistatteko sen kohtauksen, missä on se ISO härveli ja kauhea määrä naisia tekee töitä sen parissa. He valmistavat metallia). Tatarasta Mononoke -elokuvan ihmiskylä on myös saanut nimensä (Tatara Ba = metalli kaupunki). Siellä asuvat ne ihmiset, jotka valmistavat ishibiya -aseita ("käsitykkejä") ja hakkaavat puita, jotta voisivat valmistaa niitä. Ja tästä metsänhenget (kodamat ja Mononoke) eivät pidä ja tämä onkin koko elokuvan suuri ristiriita.
Jos ette ole vielä elokuvaa nähneet niin katsotkaa katsokaa katsokaa!
Siellä sitä kuitenkin oltiin. Ihan pokkana. Olo oli vähintäänkin epätodellinen. Juuri tällaisten hetkien takia olen täällä. Ei mitään Tataraa voi Suomessa kokea!

Tatara sisältä ja ulkoa. Kuvasta ei saa paljon selkoa, mutta tuolla härvelillä siis valmistettiin metallia. Pajan päädyssä voitte nähdä tuon nauhan, jossa on valkoisia papereita. Se on pyhää aluetta, joka omistettu pajan jumalalle, joka on sattumoisin nainen, ja tämän seikan takia naiset eivät oikeasti saaneet tehdä töitä täällä. Mutta Mononoke -leffassa asia oli juuri päinvastoin: Miyazaki nimenomaan halusi, että työläiset olivat naisia. Girl Power! ja sitä rataa. Monoke Hime -elokuva kohtaukset tapahtuvat Muromachi aikakaudella ( 1392-1573 tai 1333-1487), jolloin naisten asema Japanissa vahvistui. Hayao on selkeästi naistenmies. Monet hänen elokuviensa päähenkilöt ovat naisia, oletteko huomanneet?

Vanha piirros Tatarasta.

Kun avasin pajan oven olin ihan varma, että sadat Makkuro kurosuket juoksivat pimeään piiloon. Olen ihan varma!

Makkuro Kurosuke = Nokipallero :)

Yoshita-Muran jälkeen vuorossa oli Miyajima ja Hiroshima. Miyajima pieni saari lähellä Hiroshimaa josta löytyy tämä kuuluisa O-torii (Shintolais-pyhätön portti) vedessä. Se on yksi maailman kulttuuriperintö –kohteista ja sieltä löytyy Itsukushima pyhättö, Daiganji temppeli, Misen vuori, kauhea määrä kesyjä peuroja, jotka steppailevat ihmisten joukossa kaduilla ja vaikka mitä muuta. Hyvä paikka visitoida jos siellä päin sattuu olemaan.
Miyajimaan pääsee helposti Miyajimaguchista lautalla, ja se maksaa vähän (170 yeniä, mutta Suomesta jos ostaa JR passin, niin matka on ilmainen), myös Hiroshimasta menee botskeja saarelle, mutta se maksaa huomattavasti enemmän kuin jos ottaa junan ekaksi Miyajimaguchiin ja siitä lautalla saarelle.

Takuro, O-torii, Watanabe

Liian kesyjä peuroja! Vaikka niitä olisi miten käännellyt, väännellyt tai halaillut, ne eivät olleet moksiskaan. Ihan kuin vanha kunnon Mooses koira! Ainut asia mikä sai heidät innostumaan oli ruoka!


Hiroshimaan päästiin illan suussa, ja ehdittiin nähdä Genbaku tai A-bomb Dome, joka on Hiroshiman rauhan muistomerkki. Ainut rakennus siellä, joka on jätetty atomipommin jälkeiseen jamaan, muistuttamaan mitä on tapahtunut ja mitä ei koskaan enää pitäisi tapahtuman.
Elokuun kuudentena päivänä vuonna 1945 kello 8:15 aamulla, amerikkalainen B29 pommikone pudotti Hiroshimaan ensimmäisen atomipommin ikinä. Pommi räjähti noin 600 metriä lähes tismalleen rakennuksen yläpuolella, ja tästä syystä jotkut seinät pysyivät kuin ihmeen kaupalla pystyssä ja rakennuksesta jäi jotain jäljellekin.
Historian saatossa, monet ovat toivoneet, että rakennus purettaisiin kipeiden muistojen vuoksi, mutta nyt se halutaan lähes yksimielisesti säilyttää, ja nimenomaan juuri tuollaisena, miltä se näytti tismalleen atomipommin pudottamisen jälkeen.
Vuonna 1996 A-Bomb Dome nimettiin virallisesti yhdeksi maailman kansanperintö rauhanmuistomerkiksi, joka muistuttaa meitä tekemästä samaa virhettä uudestaan.

A-Bomb Dome auringonlaskun aikaan. Kummitustalo jonka veroista ei ole olemassakaan.

Myös Hiroshiman Peace Memorial Museo on pakko nähdä ja kokea -paikka. Meillä oli poikien kanssa vain tunti aikaa katsastaa se, joka oli selkeästi liian vähän. Olkaapa siis fiksumpia jos sinne menette ja varatkaa museolle enemmän aikaa.

Atomipommi joka pudotettiin Hiroshimaan vuonna 1945 oli nimeltään ”Little Boy” eli Pikkupoika, sillä sen oli tarkoitus olla paljon suurempi pamaus, mitä se loppujen lopuksi oli. Pienempi tai ei, pommin tuhot olivat valtavat. Vuoden loppuun mennessä pommi oli tappanut 140.000 japanilaista. Viisi vuotta myöhemmin määrä oli noussut 200.000:een. USA:n virallisissa versiossa puhutaan edelleen epämääräisesti ”kymmenistä tuhansista”.

Tästä aiheesta voisi kirjoittaa paljon, mutta aion tiivistää tietoni ja kokemukseni nyt suht´ tehokkaasti. Lisätietoa kannattaa käydä hakemassa joskus paikan päältä, suosittelen!
Elikä suuri ja mahtava Amerikka halusi pudottaa atomipommin Japaniin, sillä maa oli tuolloin heikoilla jäillä, ja USA halusi näin lopettaa kertapamauksella kauan kestäneen sodan ja miehittää Japanin. Juuri Hiroshimaan pommi pudotettiin, sillä sen ympärillä oli kaupunkialuetta ainakin 3 mailia (4800 metriä) halkaisijaltaan ja pommin vaikutusta haluttiin näin tarkasti tutkia. Se oli myös yksi niistä otollisista pomminpudotuspaikoista, missä ei ollut amerikkalaisia sotavankeja. Jeps, jotenka niin sitä mentiin.
Säteilyn, lämpö- ja paineaallon yhdistelmä tappoi hetkessä paljon ihmisiä, mutta he jotka eivät kuolleet heti kärsivät kauheita vammoja, joita voitte vain kuvitella, ja monet heistä kuolivat näihin vuosia myöhemmin tai kärsivät niistä edelleenkin. Atomirutto on oiva sana kuvaamaan pommin aiheuttamaa "sairautta".

Hiroshima ennen ja jälkeen "Pikkupojan".

Tässä yksi kuvaus paikallisen suusta, hän oli nähnyt ihmisiä, joiden yläruumiit olivat palaneet: "Kuorituneen ihon alta näkyi kosteaa ja hetteistä lihaa... Eikä heillä ollut lainkaan kasvoja! Heidän silmänsä, nenänsä ja suunsa olivat kaikki palaneet pois, ja näytti kuin heidän korvansa olisivat sulaneet. Etupuolta oli vaikea erottaa takapuolesta."

Pommi sulatti lihan ohella, metallia, lasia, posliinia, you name it..

Museo oli rankka. A-Bomb Dome oli rankka. Mutta mikä tuli mulle pienenä yllätyksenä oli, että Hiroshima on kaunis ja vehreä kaupunki! Siis täydellisessä jamassa tänä päivänä: täynnä nuoria, elämää ja vehreyttä! (Ja hippejä, jotka laulavat sodanvastaisia lauluja siltojen alla.)
Jos mut olisi heitetty tietämättäni jonnekin Hiroshiman puistoon tai kadulle, ilman että tietäisin siis missä olisin, ja sitten kysyttäisiin, että arvaa mikä kaupunki? En ehkä ihan heti olisi vastannut Hiroshima. Sitä jotenkin luulisi, että kaupunki olisi vielä enemmän rikki pommin jäljiltä. Mutta ei. Hiroshima eli "Wide Shore" = "Aava Rannikko", on elinvoimainen ja kaunis kaupunki, missä sodan varjo näkyy vain niissä paikoissa missä sen annetaan näkyä. Ihmiset ovat selkeästi jatkaneet matkaansa, antaneet anteeksikin kenties.

Hiroshima on kuuluisa atomipommin ohella myös Okonomiyakista (eli vähän niin kuin japanilaisesta letusta! :) Jos mennään näin kevyempiin aiheisiin. Okonomi tarkoittaa ”mitä haluat” ja yaki ”grillattu tai paistettu” eli okonomiyaki karkeasti tarkoittaa ”kokkaa mitä haluat”. Ja Hiroshimassa se on parasta koko Japanissa! Sanoi arvon opettajani ainakin. Pitkän päivän päätteeksi pistimme Okonomiyakit ja biirut naamaan, juttelimme jo vähän kevyemmistä aiheista ja valmistauduimme lähtemään kukin omille teillemme. Seuraavana aamuna minä suuntasin Osakaan, Takuro kotiin Kyushun saarelle ja Watanabe Takaokaan. Siitä ensi jatkossa.

Tuima täti pisti Okonomiyakit ojennukseen.