Kiirus

On kova kiire. APUA. Ja pieni paniikki. Taidenäyttelyä pukkaa ja ihanien kielimuurien takia moni asia etenee kauhean hitaasti. Kärsimättömälle luonteelleni turha hidastelu on myrkkyä. Tässä vaiheessa (eli 10 päivää ennen näyttelyä) pitäisi olla jo printtiä ulkona, mutta koulu on hieman hankalana taas. Koulultani kun löytyisi laadukas printteri joka tekee yli metrin levystä printtiä, mutta koska tarkoituksenani on myydä mun printtejä, koulutyypit miettivät sallivatko he mun niitä täten tulostaa, koska tarkoituksena on saada tempauksella taloudellista voittoa itselleni. No toki. Voisin printeistä TIETTY maksaa, mutta kun on hankalaa niin on hankalaa.

Toinen vaihtoehto on mennä painotaloon teetättämään printit. Se on aina kauhean mukava seikkailu, kun kieli on solmussa ja homma saattaa kestää yli viikon ja mikä kauheinta, se maksaa maltaita. Kävin hieman esitiedustelemassa hintoja ja sellainen haluamani kokoinen duuni maksaisi jotain 6000 yeniä. Ja kun tarkoituksenani olisi tulostaa noin 10 kpl sitä kokoluokkaa olevaa duunia, niin hommasta tulisi äkkiä tappavan kallis. Ja Galleriatila pitää kanssa maksaa. Joten jee. Ei ole ilmaista elämä.


Plan A on siis koulun superprintterin halvat printit ja yhteistyökykyinen kouluhenkilökunta joka hymyilee ja keittää kahvit samalla kun odottelen töitäni, Plan B on hankala ja tyly kouluväki ja tuhoisan tyyris painotalo ja Plan C, jota en toivo tapahtuvan, on ei kumpikaan edellisistä vaihtoehdoista ja tuhoutunut näyttely. No mutta sitä en salli tapahtuvan. Kaikki kyllä lopulta järjestyy.
Takaokan jumalat hohoi, vähän jeesiä kiitos!

On se vain niin kumma kun pitää kaikesta aina jotenkin vääntää kättä näiden ihmisten kanssa. Mutta ei se mitään, haba siinä vain kasvaa. Ja eihän tässä ole enää kuin 42 päivää kekkuilua näillä ilmansuunnilla. Sitten on aika pulahtaa viileään Urajärveen ja lämmittää sauna. AH. Sauna kuulostaa maailman kauneimmalta sanalta tällä hetkellä. Toivottavasti tajuatte nauttia saunomisesta täysin sydämin siellä!

Sadekausi on muuten juuri alkanut Takaokassa. Ilmankosteus voi lähennellä pian sataa ja kuumuus voi liimata t-paidan sekunnissa ihoon kun astuu ilmastoinnin pelastamasta huoneesta villiin luontoon. Vielä ei ole tilanne kuitenkaan näin dramaattinen, mutta kohta saattaa järjestyä mulle saunat ihan omasta takaa.


Mitäs muuta täällä on tapahtunut.
No ainakin allekirjoittanut on täyttänyt onnellisesti 24-vee. Se on aika isonihmisen ikä. Koulutyypit Nanako, Tom ja Tomoyo (plus Jenni tuli messiin) pitivät mulle söpöt illallisbibikset ja sain oikean KAKUNKIN ja kaikkea tosi syntymäpäivällistä. Koskakohan mulle on viimeksi tehty syndekakku, jonka päällä on ollut kynttilöitä? Varmaan kun olin 5 vee. Anteeksi jos nyt muistan väärin, äippä.
Mutta tuli oikein lämmin mieli siitä illasta.

work in process, making t-shirts

Sitten olen vain ahkeroinut kilttinä tyttönä koulussa, tehnyt t-paitoja Toyaman vuosittaiselle t-paita festarille ja omaan taidenäyttelyyni, piirtänyt elävää mallia, tehnyt julisteita ja kiillottanut paria urushii-lakka-levyä, josta kerron myöhemmin lisää kunhan ne jonain vuonna valmistuu ja voitte ihastella niitä kuvien muodossa.

T-paita designini - mallina Jenni.

Sitten me käytiin Jennin kanssa yhden mamman kotona, joka haluaa oppia puhumaan englantia, mutta toistaiseksi ei puhu sitä lainkaan. Joten sen englantia puhuvan tyttären kanssa läpistiin jotain ja sitten se mamma aina kyseli, että mitä me oikein puhutaan. Sillä on koira nimeltä Zero ja sitä pidetään autotallissa, eikä sillä ollut siellä ollenkaan leikkikaluja, jotain vasaroita vain lattialla. Sitten se mammeli sanoi, etten saa ottaa sitä syliin, koska se haisee niin pahalta. Aika zeromaista kohtelua sanon minä. Ja totta kai otin sen syliin, kun se oli niin raukka ja vapisi vain nallen suussa.

Jeps, siinä lähes kaikki mitä tänne kuuluu. Mitäs sinne?

Vaarallinen maailma

Päivän mietelause: perhoset eivät vahingoita ketään.

Japani on turvallinen maa monella tapaa. Yöllä (sekä viikolla, että viikonloppuna) saa liikkua rauhassa, eikä tarvitse pelätä peräänhuutelijoita, tai kännisiä äijiä tai mitään. Omaa rauhaa oikeasti kunnioitetaan täällä joskus vähän liikaakin. (Ihmisiin ei niin helposti tutustu kun kynnys vieraille puhumiseen on suuri, mutta se on eri aihe, nyt puhutaan turvallisuudesta.)
Mua ei ole täällä koskaan ulkona liikkuessa pelottanut. Ihan oikeasti. Ei täällä Takaokan landella, eikä myöskään Tokion suurkaupungissa. Ei koskaan. Jos ihmiset ovat jollain suurilla festareilla ja sake virtaa, niin joku saattaa tulla kyselemään, että mistäs neiti on kotoisin, mutta siinä kaikki. Ei ole tullut tarvetta juosta karkuun jostain. Never ever.

Suomessakin on suhteellisen turvallista asua, mutta noin sata kertaa olen todistanut känni-ördäys-tappelun tai muuten vain on ollut hieman jännää, kun on ollut liian myöhään liikenteessä yksin. Mutta mitään ei ole allekirjoittaneelle kuitenkaan koskaan tapahtunut. (Vaikkakin kerran Lahden snägärillä tuli Santun lähentelijä-täti liian tuttavalliseksi kun olin muka hänen onnensa (eli Santun) tiellä. Mutta siitäkin selvittiin mustelmitta.)

Anyhow, Suomella ja Japanilla kummallakin on enemmän vähemmän hyvä maine turvallisuuden puolesta.
Kun Jokelan ammuskeluista kerrottiin Japanin uutisissa, kukaan ei voinut uskoa, että Suomen kaltaisessa puhtoisessa maassa voisi mitään sellaista tapahtua. Ei sitä voineet kyllä suomalaisetkaan uskoa. En minä, eikä varmaan yli viisi miljoonaa muutakaan. Japanissakin on viime aikoina tapahtunut paljon kaikkea kauheaa, mitä ei voi oikein käsittää.
Tuoreimpana tapauksena nyt viimeviime sunnuntaina tapahtunut hullun miehen puukotus-tapaturma Tokion Akihabaralla. Se oli samainen päivä kun serkut Hilla ja Eppu sekä setä Antti lähtivät takaisin Suomeen. Vielä edellisenä päivänä oltiin koko sakki Tokiossa ja niin, pakostahan sitä alkoi kelailemaan, että mitä jos oltaisiin oltu väärässä paikassa väärään aikaan ja samallainen sekopää olisi ollut liikenteessä..

25-vuotias mies oli siis ajanut Akihabaran kaupunginosaan rekalla, hypännyt ulos autosta ja alkanut mielivaltaisesti puukottamaan vastaantulevia ihmisiä. Seitsemän kuoli ja monta loukkaantui. Miehen omin sanoin, hän oli kyllästynyt elämäänsä, ja halusi tappaa kenet tahansa, välittämättä mistään, iästä tai sukupuolesta. Mies saatiin elävänä kiinni paikan päältä. Koko viikon ovat uutiset myllyttäneet asiaa ja nyt vain toivotaan, että pöly laskeutuu ja uhrien omaiset saavat tarvittavaa apua.
Ennen tätä Japanissa on tapahtunut paljon muitakin kauheita puukotustapauksia, tosin ei näin karmivaa, joista joidenkin tekijät ovat jopa tuomittu kuolemanrangaistukseen. Luultavasti tässäkin tapauksessa taitaa käydä niin.

Tällaisten uutisten jälkeen sitä vain alkaa miettimään turvallisuutta vähän eri tavalla. Japanilaiset ovat kilttiä kansaa, mutta työstressin ja elämän merkityksettömyyden myötä jengiä kilahtelee ja veitset alkavat heilumaan. Suomessa ollaan kanssa kyllästyneitä, kiusattuja ja masentuneita ja aseet paukkuvat. Toivottavasti tämä ei ole mikään kasvava trendi.
Seuraavan kerran kun menen Akihabaraan on varmaan hieman levoton olo. Pitää pariin otteeseen katsoa ympärille kun kulkee jossain ruuhkassa. Ja miltäköhän Jokelan koulun opiskelijoista ja opettajista on mahtanut tuntua/ tuntuu edelleenkin.. Elämä ei ole tilastoista tai maineesta huolimatta täysin turvallista missään maailman kolkassa.

Suomessa on ainakin luonnonvoimien kannalta turvallisempi asustaa kuin Japanissa. Nyt lauantaina meinaa järisi koillis-Japanissa 7.2 richterin voimalla.
(Maanjäristysten voimakkuutta mitataan logaritmisella Richterin asteikolla, joka ilmaisee vapautuvan energian määrää. Yhden yksikön kasvu merkitsee aina maanpinnan liikenopeuden kymmenkertaistumista, johon vaaditaan myös 30 kertaa enemmän energiaa. Vasta yli 5,5 Richterin järistykset aiheuttavat aineellista tuhoa edellyttäen, että hyposentrumi sijaitsee lähellä maanpintaa. Tähän mennessä voimakkain mitattu järistys, 9,5 Richteriä, tapahtui vuonna 1960 Chilessä. Maanjäristyksiä ja niiden voimakkuutta rekisteröidään seismografeilla, jotka mittaavat maankuoren pysty– ja vaakasuoria värähtelyjä ja piirtävät niistä seismogrammin.)
Kuusi kuoli, 144 loukkaantui ja joitain ihmisiä on vielä kadoksissakin. HMMM. Japanin alla mannerlaatat ryskäävät ja on vain ajan kysymys kun tulee lisää tällaisia tarinoita uutisiin. Pitää vain toivoa, etteivät tuhot ole kauheat ja vähän sitäki tietty, että ehdin alta pois jos lisää on luvassa. Mutta kuten olen jo aikaisemminkin sanonut, niin tämä Toyaman lääni on sanottu olevan aika seiffi paikka järistysten suhteen. Koputan nyt puuta.

Se mikä Japanissa on maanjäristys on Suomessa ukkonen, joka saattaa osua päähän tai kaataa puita, jotka kaatuvat päähän, mutta that´s it. Ei ole meillä tulivuoria, järinöitä, hirmumyrkyjä tai tornadoja. On vain peilityyni kesäjärvi ja käet kukkuvat metsässä.

Japanissa on myös paljon enemmän myrkyllisiä eläimiä kuin Suomessa. Käärmeitä, hämppiksiä, ja merieläimiä. Mutta ei tämä kuitenkaan mikään Australia ole ja siitäkin maasta olen selvinnut hengissä kotiin.
Joten lopputuloksena tälle kaikelle: pyrin kaikin tavoin palaamaan kotio yhtenä kappaleena, vaikka mitkä hullut olisivat liikenteessä tai jyristykset pauhaisivat jalkojen alla. Jeps, that´s a promise, kohta nähdään!

Pysykää terveinä!

Serkku seikkailu

I´m back!

Reissu Hillan, Epun ja Antin kanssa Honshulla meni mainiosti. Kukaan ei hukkunut, emmekä joutuneet, kovasti yrityksestä huolimattakaan, vararikkoon. Tästä suuri kiitos kuuluu kyllä Antille, joka jeesasi miestä mäessä enemmän kuin tarpeeksi. Myös muille matkan mahdollistajille syvä kumarrus ja pitkä arigatooooooooo!

Eka päivä Kiotossa oli sateinen, mutta valoisa: matkaseurue oli päässyt turvallisesti Japanin maankamaralle! Koska noin kymmenentuntinen lento oli juuri takana ja kaikki olivat enemmän vähemmän pöhnässä, otimme ekan päivän aika iisisti ja kipusimme ”vain” Kiyomizu -temppeliin halki söpöjen maiko-katujen. Tosin maikoja emme nähneet, olivat jossain teehuoneissa pitämässä sadetta.
(Kertauksena vielä: maikot ovat geisha-oppilaita. Tytöt saavat aloittaa geisha-opintonsa peruskoulun jälkeen 15-16-vuotiaina ja koulu kestää 5-6 vuotta ennen geishaksi valmistumista. Aitoja geishoja löytyy vain Kiotosta ja näinä päivinä heitä on jäljellä noin 200, joka on huima pudotus 1920-luvun 80 000:sta.)

Nähtiin kuitenkin Kioto-maisemat, iso hautausmaa ja metsää, jonne Hilla olisi halunnut lähteä vaeltamaan, mutta jotenkin tuntui, ettei se olisi ollut hyvä idea :)

Hilla, mitä mies tekee?

Seuraavana päivänä puksuteltiin junalla Naraan, joka on Japanin vanha pääkaupunki täynnä kansallisaarteita ja kesyjä peuroja...


...jotka olivat älyttömän lempeitä, mutta jotkut japanilaiset kuitenkin onnistuivat pelkäämään niitä.

Leijonakoiran vartija.

Kävimme Tódai-linnassa, joka on tähän astisen Japanin reissuni vaikuttavin koskaan näkemäni rakennelma. Järjetön! Sen sanotaan olevan yksi maailman suurimmista puurakennuksista ja se on yksi Unescon suojeluskohteista.

Ja tässä se on: Japanin suurin Buddha -patsas. Olisikohan se noin 15 metriä korkea ja samalla suurin kullattu pronssi patsas maailmalla.
(Kiotossa oli aikoinaan 48 metrinen Buddha, mutta se tuhoutui maanjäristyksessä vuonna 1596. Ja Kiinasta ja Intiasta löytyy jotain yli 100 metrisiä Buddha järkäleitä, jos joskus menette Buddhan bongaus-matkoille. )

Tässä on Buddhan kaveri, toinen Buddha, samaisesta paikasta.

Linnan muskeli-demonit seisoivat portilla odottelemassa:

Kivat vatsalihakset.

Tódai-ji:n sisällä oli patsaiden lisäksi ärsyttävä puutolppa, jossa oli pieni reikä. Jos reiästä pääsi ryömimään läpi, kokee valaistumisen ja elämän luvataan olevan sen jälkeen ihanaa ja mahtavaa. Harmi vain, että vain pienet lapset ja todella laihat nuoret pääsivät siitä läpi, sillä kolo oli liian pieni! Pitääköhän tuostakin päätellä, että jos on anorektikko, niin valaistuminen on lähellä.. Jossain mielessä näin voikin olla (jos potkaisee tyhjää), mutta joo, aikamoista kokosyrjintää minun mielestäni koko touhu.

HERP! Olen jumissa!

Hilla kokeilee valaistumista.

Kolmantena päivänä käytiin ennen luotijunaan hyppäämistä ja Tokioon menemistä Sanjúsangendó –temppelissä, jonka sisältä löytyi reissun yksi eniten suuta-aukaisevin näky: tuhat ja yksi laupeuden jumalatar Kannonia esittävää patsasta, jotka satavuotisissa pölyissään seisoivat jämpteissä riveissä hämärässä salissa, jota valaisi hennon päivänvalon ohella lukuisat kynttilät. Patsaat ovat puukaiverruksia, jotka on lakattu ja maalattu kullalla. Jokaisella kaverilla on oma ilmeensä ja sanotaankin, että jokainen ihminen voi löytää joltain heiltä omat kasvonpiirteensä. Hillan mielestä kaikki näytti kuitenkin ihan samalta. Ja aika samaltahan ne näyttikin jos nopeasti katsoi.

Paikan sisällä oli valokuvauskielto.. Uhmasin kuitenkin jumalia ja näpsäsin yhden kuvan, sillä näky oli vain niin räjäyttävä. Kuva ei tietenkään tee paikalle minkäänlaista oikeutta, mutta jotain makua se kuitenkin antaa.

Patsas-kokemuksen jälkeen lähdettiin Tokioon ja ihanaan lekoilu-hotelliimme. Parhaaseen missä olen koskaan ollut ☺ Ihan hotskun vieressä oli Kudan Kaikan -rakennus minne mentiin illalla katsomaan Kiyoharun keikkaa. Kiyoharu on japani-rokki-legenda, jo vanha konkari, joka laulaa sielukasta, tarinallista tunnelmarokkia. Serkkuni Eppu tietää todella paljon, ellei kaiken J-rock -bändeistä ja hänen ansiostaan päädyttiin kyseiselle keikalle. En ollut Kiyoharusta mitään ennen tätä kuullut, mutta nyt voisin vakavasti harkita herran levyn ostamista ja musiikin kuuntelemista jatkossakin. Keikka oli romanttinen ja sykähdyttävä. Yhden biisin aikana kukkien terälehdet leijailivat näyttämölle ja tuoksuöljyä suitsutettiin katsomoon. Sielukasta kerta kaikkiaan.

Kiyoharun blondi-vaihe taannoin. Hän on läheltä oikein hyvännäköinen mies.
Ja vaikka näimmekin hänet vain kolmannen parven kaukaisuudesta, karisma leijaili sinne asti:

Seuraavana päivänä mentiin Ghibli-museoon, illalliselle Kai-sanin kanssa ja Epun lempipaikkaan: karaokeen.

"Kerro lisää viisauksia, oi Japani-serkku!"
(Olimme syömässä herkkuja Izakayassa.)

Jos joskus haluatte mennä Ghibli-museoon, on hyvä tietää, että lippuja sinne voi ostaa vain ennakkoon. Niitä saa paikallisten kombinien, eli kioskien lipunmyynti –automaatista. Ja jos japaninkieli ei oikein taivu, niin pitää pyytää henkilökunnalta jeesiä. Ghibli-kompleksi on pieni ja suosittu, joten lippu kannattaa varata/maksaa parin päivän ennakolla, milloin sinne haluaa mennä. Myös paikka, missä museo sijaitsee on hieman metikössä, joten kannattaa tsekata meno-ohjeet hyvissä ajoin. Museo on söpö ja vaatimaton, mutta siellä on paljon mielenkiintoista kamaa Miyazaki-faneille, mm. salainen nekobasu-pätkä mitä ei voi nähdä missään muualla maailmassa, ja Miyazakin piirustuksia, työhuone ja Laputan robotti ulkona:


Vikana päivänä yhdessä shekoiltiin tyttöjen kanssa KOKO PÄIVÄ Harajukulla, käveltiin sata kilometriä ja yritettiin etsiä kuuluisan J-rokkarin hiden LEMONed –kauppaa, siinä kuitenkaan onnistumatta. Illemmalla Eppu pääsi kuitenkin Shinjukuun keikalle kuuntelemaan japaninkielen sulosäveliä ja me Hillan kanssa käveltiin sadan kilsan jälkeenkin pilvenpiirtäjä-alueelle ja ihmeteltiin ihmisen pienuutta.

Pieni, mutta pirteä.

Shinjukun keikka-alue oli täynnä samannäköisiä tyttö-poikia, jonka jokainen hius-suortuva ja asuste oli tarkkaan kelailtu. Yuto oli Hillan suosikki :)

Yhteenvetona reissu oli aivan mahtava, toivottavasti myös teillä Hildemaar ja Eppunder ja Anders!

Nyt on aika palata taas normi-arkeen. Poissaoloni aikana ainakin Takaokan sammakot ovat vallanneet ikkunani alla olevan pikkulammen ja nyt ne huutelevat yötä myöten kuorossa.

Taidenäyttelyn pystytyksestä tulee ainakin jännää...

Kiitos vain kotijoukoille lukuisista salmari –pulloista, salmiakkipusseista ja kannustuksista mitä näyttelyyn ja muuhun elämään lähetitte!!!

Tarinani täällä jatkuu.