Matkajuttuja osa 2, torneja ja sakuroita

あああああああああああああ！

Lisää höpötystä luvassaaaa!

Seuraavana päivänä aamu valkeni Hiroshimassa.
Watanabe avusti mut ystävällisesti Nishinomiyaan, joka oli seuraava matkakohteeni. Siellä asustaa yksi meidän koululainen Aiko perheineen. Ja jep, perheessä kukaan muu paitsi Aiko ei puhu englantia, joten luvassa oli taas kuumottava kielikylpy. Mutta suoriuduin siitä kuta kuinkin ihan kunnialla. Näytin niille mun taidetta ja selitin, että olen höppänä taideopiskelija Suomesta päivää. Antakaa mulla futon ja ruokaa, niin olen tyytyväinen. Ja näin tapahtui.
Perhe myös hyysäsi mua joka paikkaan! Heti kun pääsin Nishinomiyan asemalle, niin lähettiin ajelemaan Kobeen, joka on kaunis miljoonakaupunki siinä lähestöllä. Perheellä oli fiksaatio näköalatorneihin. Heti ekaksi mentiin Koben Port Toweriin, josta näköalat olivat seuraavanlaiset:

Näköalatornista mentiin purikura -koneeseen, joka on japanilaisten tyttöjen keskuudessa ihan oma taiteenlajinsa. Homma toimii niin, että kaverukset menevät valokuvakoppiin, jossa kone ottaa muutamia kuvia, jonka jälkeen parhaimmat saa koristella mitä söpöimmällä, kauhistuttavimmalla tai äklöimmällä tavalla. Tässä esimerkki:

Tämä menee kategoriaan kamalaa.
Ihan itse koristelin tämän.

Tässä on vähän söpömpi kuva musta, Ryuichista, Jarradista ja Salvadorista. Otettu Uutenavuotena Tokiossa. Yritän pyrkiä mahdollisimman monen kaverin kanssa tästedes purikuraan, sillä se tosiaan on hauskaa ja lopputulos pakostakin aina ihan kauhea. :)

Seuraavana päivänä tutkailimme Aikon kanssa Osakaa. Kaupungista löytyy ainakin yhden päivän tutkailun perustella paljon isoja katuja ja shoppailtavaa. Jotenkin kadut tuntuvat jopa vielä vähän isommilta kuin Tokiossa..

Osakan takoyakit (mustekalapallerot) ovat puolestaan Japanin parhaita. Osakaa kutsutaankin kansakunnan keittiöksi (天下の台所, tenka no daidokoro), sillä siellä kaikki liitty jotenkin ruokaan. Mutta musta tuntuu, että koko Japanissa kaikki liittyy aina ruokaan! Koko ajan puhutaan ruoasta ja telkkarista tulee pelkästään ruoka-ohjelmia ja ruokaa on siellä ja ruokaa on täällä. Japanissa et voi siis välttyä possuttelulta! Kysymys kuuluukin, miten nämä ihmiset pysyvätkään niin pieninä!?!??! No, ruoka on onneksi yleensä tosi terveellistä. Mutta silti olen ihan sitä mieltä, että japanilaisilla on hyvät geenit. Jengi elää pitkään ja pysyy hoikkina. Kivat heille.

Takoyakin valmistuprosessi sekä valmis tuotos.

Näkymät Osakan Shinsekai -näköalatornista. Näköalatorneja on jotain kymmenisen Japanissa, ja nyt Aikon perheen kanssa tuli käytyä kolmessa niissä kahden päivän sisällä. Heillä oli totisesti vahva fiksaatio niihin... Mulle olisi yksikin riittänyt, mutta kieltäytyminen ei käynyt päinsä, sillä he olivat niiiiiin innoissaan niihin menemisestä.

Testailin maisemien kuvailua aurinkolasien läpi.

Illalla mentiin taas torniin! Wuhuu! (Kuchu Teien Tenbodai on nimi). Huipulla oli neonvalo-lattia, tai "Lumi sky walk", joka pisti hampaat ja vaatteet hohtamaan hienosti. Romanttinen yömaisema sekä kaiuttimista sointuva lälly rakkausmusa oli otollinen söpöilijöille ja pariskunnille, mutta mepä vain shekoiltiin Aikon ja Maikon kanssa siellä tarpeeksi häiritsevästi, että saatiin valitukset yhdeltä tiukkikselta ja siihen päättyi mun viimeinen torni-kokemukseni Osakassa.
Siitä hyppäsin yökissabussiin joka vei mut rakkaaseen lempikaupunkiini Tokioon.
Moimoi Osaka, tuli ainakin nähtyä tornia tornin perään.

Jossain vaiheessa aamun sarastaessa tuli pakottava tarve katsastaa maisemat bussin verhojen takaa. Ja Fuji-san:han se siellä tervehti mua lumisine huippuineen auringon hennosti noustessa ylös. Miten hieno hetki. Vihdoinkin törmäsin tähän kuuluisuuteen, jonka aion vielä jonain päivänä valloittaa! (Fuji-vuoren huipulle voi kiivetä vain kesällä, kun se on tarpeeksi turvallista. Joten silloin sitten.)

Aamulla varhain kun sää oli parhain hyppäsin Tokyon bussiasemalta metroon, ja menin Asakusaan etsimään yösijaa itselleni. Huomatkaa noi valkoiset puut, jotka näyttävät ihan lumisilta. Ne ovat kirsikankukkiaaaaaa!

Opettajani oli järjestänyt mulle Tokiosta yhden kontaktihenkilön jonka luona saisin asua, mutta halusin kuitenkin ekan yöni kokeilla kapselihotellia! Se oli maineensa mukainen pieni kapseli, jonka katossa oli telkkari. Samassa huoneessa oli tilaa noin kolmellekymmenelle hengelle, mutta onneksi siellä oli sinä yönä vain viisi tyyppiä. Se oli siis tarpeeksi rauhallinen mesta ihan Asakusan aseman vieressä ja perijapanilaisena kokemuksena voin suositella heille, jotka eivät kärsi klaustrofobiasta. Nukuin vielä kaiken lisäksi toooodella hyvin. (Saattoi varmaan johtua siitä, että matka alkoi jo tässä vaiheessa hieman väsyttämään.)
Mutta edessäni siinsi kuitenkin vielä kaikista siistein juttu: Elikä KIRSIKANKUKKIEN TUIJOTTELU bileet, also known as HANAMI!

Yo peace, sakurasakurarakurasakura, yo!

Japanilaiset menevät ihan sekaisin sakura (kirsikankukka) -aikaan! Puistot täyttyvät iloisesta sakista, jotka juhlivat valkoisten puiden alla, syövät ja juovat hyvin. Tulee vahvasti mieleen Suomen vappu, mutta vaikka japanilaiset ovatkin usein juopuneita, he eivät ördäile. Siinä on suomalaisten ja japanilaisten juhlijoiden ero. Japsit ovat humalassakin aina peruskohteliaita, tosin toki todella paljon rohkeampia heittämään juttua ja lähestyvään vieraita. Mutta tämähän on selvä. Mutta missään ei näkynyt riidanhaastajoita, peräänhuutelijoita tai nurkkiin kuseskelijoita. Kohteliaisuus ennen kaikkea. Kännissäkin.

ja tässä on uusi japanilainen isosiskoni Miki Suzuki, jonka taiteilijaluukussa lähellä Shibuyaa (ei pöllömpi lokaatio muuten) sain asustella. Hän on 36-vee erittäin boheemi kuvittaja, joka harrastaa mm. vuorikiipeilyä ja soutamista. Sönkättiin yhdessä japani-enkkua, vähän niin kuin omalla kielellä mentiin. Mutta silti ymmärrettiin todella hyvin toisiamme. Useimmiten ainakin. Yhdessä vietettiin hänen kavereiden kanssa hanamit Uenossa, mikä oli hieno hetki elämässä. Eka hanami hei! Historiallista suorastaan!

Miki halusi myös ihan välttämättä viedä mut DISNEYLANDIIN! Olin aluksi vähän, että juu ei tarvitse kiitos, mutta koska hän vaatimalla vaati (japanilaiset ovat kovia viemään mua joka paikkaan), niin mikäs siinä sitten. Ostettiin iltapassit ja ihasteltiin ilotuksia, valoparaatia ja ehdittiin käydä vielä kahdessa laitteessakin, ennen kuin paikka meni kiinni. Ja täytyy rehellisesti sanoa, vaikka vähän hävettääkin, että Disneyland oli ihan älyttömän hauska paikka! Aikamoinen turistirysä ja krääsämesta, mutta laitteet ovat hauskoja ja ilmapiiri sadunomainen. Rahastusta kenties, mutta niin moni muukin hieno asia elämässä on. Pakko päästä taas joskus Disneylandiin! Ja Disney Seahin!

Kirsikankukanlehdet valtasivat ankkalammen Tokyon Uenossa.

Tokioreissun aikana ehdin muuten hävittää kännykkänikin metroon, mutta Mikin avuliaisuuden avulla sain kuitenkin puhelimeni takaisin: HUH! Olisi ollut elämä kovin vaikeaa ilman sitä, sillä uusi vaihto-oppilas Jennikin oli tekemässä tuloaan Japanin maahan ja ilman luuriani, hän ei olisi saanut muhun minkäänlaista yhteyttä. Ja muutenkin, onhan se aina ihan kuin vasemman käden hukkaisi, kun kännykkä katoaa. Aluksi ajattelin, kun Japaniin tulin, että pärjäisin täällä kokonaan ilman puhelinta, mutta se ei ole millään tavalla mahdollista. Niin surulliselta kuin se kuulostaakin.

Viimeisenä päivänä Tokyossa menin hana-matsuriin, eli vapaasti suomennettuna "kukka festareille" Tokyon Gokokuji -pyhättöön. Hana-matsuri juhlistaa Buddhan syntymäpäivää aina huhtikuun ensimmäisenä sunnuntaina. Juhlaan kuuluu paraati, missä on pappishenkilöitä, musisointia, KUKKIA ja somia lapsia puettuna hienoihin juhlavaatteisiin. Tämä muksu näyttää tosin vähän tympääntyneeltä juhlahumusta huolimatta..

Pappi kyseisen pyhätön portilla.

Hama-rikyu puistossa voi bongailla kukkapeltoa ja pilvenpiirtäjää vieretysten.

Ja pimeän tultua siellä sai ihastella valaistuja sakurapuita.

Tässä vaiheessa mun matka oli kestänyt jo ihan tarpeeksi pitkään, puolivieraita ihmisiä oli kiusattu riittävästi, ja muistikortit kameroissa ja aivoissa olivat jo aivan täynnä.
Oli siis tullut aika palata kotiin!

Ja ainiin! Unohdin melkein mainita, että koin Tokiossa viimeinkin ensimmäisen maanjäristykseni! Tämä tapahtui Mikin lattialla makoillessani, puoliunessa ollessani. Ihmettelin aluksi, että kuka ravistelee taloa, kunnes tajusin, että maan supervoimathan ne! Ihan ihmeellinen tunne, tuli voimaton ja pieni olo, eikä samalla voinut oikein käsittää mistä on kyse. Järistys ei ollut kovin suuri, mutta kuitenkin tarpeeksi iso, että se tuntui ytimessä asti.

SHAKE-SHAKE!
Olipa hieno reissu kertakaikkisesti.