What´s going on in here

Olen vieläkin ihan ällistynyt valashaista.....

Kerrattaanpa hieman menneiden viikkojen tapahtumia.
Okinawa oli siis hieno paikka kertakaikkisesti. Lämpöinen ja rento. Siellä oli todella erilainen tunnelma kuin Honshulla. Ihmiset olivat rennompia ja eläminen ei ollut niin turhantarkkaa. Talot saattoivat olla vähän miten sattuu rakennettuja, kadut toisinaan jopa likaisia (yleisesti Japanissa kun on niin ylisiistiä) ja pultsareita nukkui ojien varsilla. Ah, miten kotoisaa ☺
Okinawaa ei kutsukaan ihan turhan päiten (vaikkakin leikillään) omaksi maakseen, vaikka se onkin palanen Japania. Mutta okinawalaisilla on kyllä oma murteensa, tapansa ja systeeminsä, joista he ovat ylpeitä.

Kunnon tropiikin asukkaiden tyyliin Okinawalta voi ostaa kärmes-viinaa elikä alkoholia, jonka pullon sisällä on habu-käärme. (Varmaan tuttu juttu Thaimaassa, Laosissa tai vastaavissa paikoissa käyneille). NAM! Ja kuten opettajani Hayashi asian ilmaisi, viina tekee erityisen hyvää mieskunnolle.. Emme sitä kuitenkaan nauttineet tästäkään seikasta huolimatta. (Pullo saattoi helposti maksaa monta tuhatta yeniä).


Muuta pikkufaktaa Okinawasta:

-karaten synnyinpaikka
-siellä on Ogimi kylä, jonka ihmiset elävät pisimpään maailmassa:
3 500 ihmisen kylästä 1056 ihmistä on yli 65 vuotta ja 80 yli 90 vuotta. Vau.

- joka paikassa näkee leijonan näköisiä shisa -patsaita. Etenkin kotien edustalla on tapana pitää kahta patsasta: toisella puolella sisäänkäyntiä on shisa, jonka suu on auki (mies), joka pelottaa pahat henget pois ja toinen jolla on suu kiinni (nainen), joka pitää hyvät henget sisällä.

Tästä lähtisi shisat 120 eurolla.

Viikon verran seikkailtiin ihan vain Okinawan pääsaarella (tai käytiin me nopeasti myös Ie - ja sesoko saarella, mutta olivat ihan pääsaaren tuntumassa), mutta jos sinne päin menee, kannattaa vakavasti miettiä menevänsä myös pikkusaarille, kuten Iriomoteen tai Ishigakiin, joista löytyy viidakkoa ja parhaita rantoja. Jos haluaa säästää rahaa, niin pitää olla jonkin verran aikaa, että voi ottaa hitaita botskeja niille. Lentämälläkin pääsee, mutta lysti maksaa jonkin verran.
Oltiin siellä parhaiden säiden aikaan, eli kultaisella viikolla, jolloin ei ollut vielä hiostavan kuuma, eikä sadekausikaan ollut vielä kunnolla startannut. Parhaillaan säätiedotus näyttää hieman kostealta..

Tässä on Shuri linna, joka tuhoutui lähes kokonaan vuonna 1945 ja se rakennettiin uudelleen 1991, vanhojen valokuvien ja muistojen perusteella, näyttämään lähes samallaiselta kuin aikaisemmin.

Kävimme tietty myös biitsillä, ja P löysi rapujen ja olentojen ohella tältä kyseiseltä Sesoko saaren rannalta isoimman simpukan miesmuistiin. Se on valtaisa!

Kun tultiin Okinawalta takaisin Tokioon, mentiin mm. karaokeen Pekan ja japsituttujen (kuten ihanan isosiskoni Miki Suzukin) kanssa. Olen siitä erityisen innoissani, sillä aluksi Pekka rimpuili vastaan, mutta karaoke osoittautuikin (TAAS) ykkös-paikaksi ja meno oli pöyristyttävän kuuma! Jotenkin karaoke ei koskaan täällä Japanissa petä, johtuu ehkä myös siitä, että karaokekoppien hi-tech mikki on niiiin hyvä, että se saa ääneni kuulostamaan (ainakin omasta mielestäni) ihanan ruusuiselta, joten olo on kuin rokkistarballa ikään. Ihan kuin sellainen edes haluaisin olla.
Ja nomihoudai, oih, se ihana nomihoudai, all you can drink... Se tekee elämästä elämisen arvoista.

Lemmikkimuotia Tokiosta: apina! Kyllä minäkin oman apinan haluaisin, mutta Ramses-koira on jo niin lähellä apinaa, että ehkä pärjään vähän aikaa ilman. Tai katsotaan mitä täältä mukanani kotiin kuljetankaan...

Tokion jälkeen Pekka lensi vähäksi aikaa Sapporoon Naon luokse ja minä menin Takaokaan ihastelemaan kun luonto oli matkojeni aikana kunnolla herännyt ja riisipeltoihin oli laskettu vedet. Voih, oma vuoreni Futagami, ただいま！

Oikeasti mun piti tulla takaisin kouluun opinahjoon ja kotiin maalaamaan digimaalauksia, SILLÄ SAAN PITÄÄ TÄÄLLÄ TAIDENÄYTTELYN!
4.7 on avajaispäivä ja nyt armottomasti kasailen uusia maalauksia kokoon. Aion esitellä näyttelyssä myös vanhoja töitäni, mutta uudet ovat toki valokeilassa..
Miten kutkuttava tunne vatsanpohjassa..

Kun Pekka pääsi pohjoisesta tänne Takaokaan, rämmittiin parina päivänä metsässä etsimässä ötököitä. That´s what we do around here.
Tämän jälkeen otettiin vain rennosti. Tai niin rennosti kuin vain voi ottaa kun on koulutehtävät hieman rästissä ja taidenäyttely pukkaa päälle. Täytyy myöntää, että olen joskus hieman stressi-kökkäre, mutta pitää muistaa tehdä hengitysharjoituksia niin kaikki näyttää taas valoisalta.

Vikana lauantaina mentiin erään Nanakon (JOKA TULEE muuten Lahden Muotsikkaan syksyllä VAIHTO-OPPILAAKSI!! Tänään kuulin sen, eli ONNEA!) perheen luokse syömään sashimia ja ihmettelemään Hikiyama matsuria, eli perinteisiä festareita, missä Toyaman eri kaupunginosien miehet ottavat mittaa toisistaan vetämällä isoja kärryjä perässään ja ilta huipentuu siihen, kun kaksi eri jengiä törmäävät kovaa vauhtia niillä toisiinsa. Se joka työntyy ekana poispäin häviää mittelön. Katsokaa itse:

Rituaali on vähintäänkin mielenkiintoisen näköinen, muistuttaa vähän köydenvetoa, mutta köysien lisäksi miehillä on pari tonnia painava kärry mukana kuvioissa. Ja muutenkin homma on perinteisen näköinen happi-takkeineen ja huudahduksineen ja kuvioineen. Mekin saatiin Nanakolta sellaiset takit, jotka toimivat kuin pääsylippuna tapahtumaan.

Tom (Watanabe), Pekka, Allekirjoittanut, Nanako

Vähän oli hassua, kun Nanako koko ajan varoitteli, ettei saisi mennä muiden kaupunginosien ukkojen kanssa liikaa kontaktoimaan, sillä jotkut tyypit ottavat festarin vähän liiankin tosissaan ja siellä voi saada helposti turpaansa jos menee hössäämään väärien ihmisten kanssa. Hehe. Se olisikin näky! Seitsemän kuukauden aikana en ole nähnyt kuin yhden pikku rähinän kadulla viikonloppuna vaikka voinkin sanoa nähneeni täällä yöelämää aika runsaasti. Japanilaiset eivät tappele. Ovat rauhaisia lällyköitä, mutta sitten tällaisen kärry-festarin aikana jotain naksahtaa heidän päissään. Ja muuttuvat mokomat väkivaltaisiksi! Huvittavaa jotenkin... On niin vaikea kuvitella väkivaltaista tai edes vihaista japanilaista. Noh, yakuzat on tosiaan vielä kohtaamatta...

Don´t mess with meidän posse!

Kovin jengi tapahtumassa oli ”Fishermen´s Town”, joka koostui nimensä mukaisesti muskelimies -kalastajista, jotka kuulemma hiovat taktiikkaansa ja lihaksiaan koko vuoden tapahtumaa varten. He olivatkin kyllä ihan ässiä, ei voi muuta sanoa.
Lopputulos: Hikiyama Matsurit ovat vaarallisia. Voi saada turpaansa tai litistyä kärryn alle ja kuolla (tätä tapahtuu kuulemma joka vuosi!).

But we didn´t die!

Nanakolla on muuten mitä sympaattisin pikkuveli Jyunki! Hän osasi nuoresta iästään huolimatta (10 vee) selittää englanniksi, että hän tykkää junista ja että hän haluaa mennä pyydystämään sammakoita sekä: monnit syövät kultakalojen kakat akvaariossa... Vaikuttavaa!

Jyunki soittaa myös hyvin huilua.

Ja Nanakon äiti piti puolestaan huolen siitä, ettei Pekan olutlasi koskaan tyhjentynyt.
Hieman oli kuitenkin erikoista, että japanilaiseen tekopyhään siveellisyys -tyyliin, minä ja Nanako nukuttiin yhdessä huoneessa ja Pekka ja Nanakon poikakaveri Tom a.k.a Watanabe (jonka luona olin Izumossa ja Hiroshimassa) nukkuivat olkkarin lattialla. Heheh, sanon minä. Mutta bileet olivat hyvät. Japania alusta loppuun.

"Hän oli hyvä puikkojensa kanssa.

Nyt olen koulussa ja liimaan persukseni tuoliin, enkä liiku minnekään, paitsi silloin tällöin urushii-luokkaan, ja teen töitä töitä töitä töitä töitä.

Siltä näyttää elämäni kesäkuun alkuun asti kunnes Hilla, Eppu ja Antti saapuvat Zapaniaan. TERETULEMASTA!

Loppuun tuoretta ruokaa....

RESSUKAT 398 円