Sekalaista jorinaa

Tervehdys Koti.
Loma on noin puolivälissä ja aika menee tappavan varmasti eteenpäin vaikken matkustelekaan muualle kuin lähialueen kuppiloihin ja hiihtokeskuksiin. Maaliskuussa ajattelin piipahtaa ainakin Hiroshimassa, mutta siitä enemmän kunhan asiat sen tiimoilta varmistuvat.


Jonkin verran olen joutunut avautumaan ja kertomaan talostani missä asun, mutta ainuttakaan kuvaa en ole vielä esitellyt. Ajattelin nyt korjata tämän virheen. Eli olkaapa hyvät: viidakkomajani esittäytyy! Eilen satoi lunta, joten tämän söpömpää kuvaa talosta on vaikea saada. Eikä tuostakaan ota paljon selkoa, sillä se on tosiaan ihan puskassa.

Lampi ikkunani alla.

Matkalla lähimpään kauppaan, joka on noin 20min. kävelymatkan päässä.

Sää muuten vaihtelee täällä erittäin kiivaasti. Jos tänään on aurinkoista ja papukaijat kurlaavat puissa, huomenna saattaa sataa mummoja taivaalta ja salamoida. Ja koska en ole vielä oppinut katsomaan sää-tiedotusta, seuraavan päivän sää on aina mitä suurin yllätys. Elämässä pitää olla jännitystä.
Missäköhän muuten viipyy ensimmäinen maanjäristykseni! Kaverit ovat kertoneet, että pari järistystä on ollut näiden viiden kuukauden sisällä ja he ovat heränneet niihin yöllä, mutta itse en ole tuntenut yhtään mitään. Eivät ole siis voineet olla kovin kummoisia järinöitä.


Japanilaiset taistelevat lunta vastaan vedellä. Tällaiset maansisuksista vettä purskuttavat ruikkijat pitävät huolen siitä, että lumen sulamisen ohella myös jalankulkijoiden jalat kastuvat. Nerokasta.

Nerokasta (lue: ärsyttävää) on myöskin se, että kännykkäni saa roskapostia keskimäärin 15 kappaletta päivässä. Hyvinä päivinä jopa 35 kpl!! Japanissa kun lähetellään ”tekstiviestejä” lähetetäänkin itse asiassa sähköpostia. Puhelimeni sähköposti-osoite on muuten:
jonna@softbank.ne.jp
Siihen kun laitatte iloiset terveisenne tulemaan, niin pääsen sen heti lukemaan missä ikinä matkaankaan. Viestin on parempi olla suhteellisen lyhyt (suomi tekstarin pituinen about), sillä puhelimeni on vanha, eikä se kykene ottamaan vastaan mitään superpitkiä tarinoita. Mutta uudet luurit ovat ihan kuin minitietokoneita tämän asian suhteen. Niillä voi surffailla netissä ja kirjoitella ja lukea romaaninpituisia viestejä. Jos hankkisin uuden kännykän ja tekisin paikallisen teleoperaattorin kanssa diilin netin käytöstä niin se maksaisi jotain 120 euroa (aloitus) ja sitten vielä kuukausimaksu päälle eli jotain 20-30 euroa riippuen mitä haluan puhelimellani tehdä. Mutta nyt mulla on prepaid-liittymä ja puhelimen sain opettajalta käytettynä (Se on vanha! Siinä on antenni!) joten mulla menee jotain ehkä 20 euroa kuussa puhelimen ylläpitoon. Lähinnä juuri lähettelen viestejä, sillä jos rupean soittelemaan, prepaid-kortti tyhjenee hetkessä. On aivan sika-kallista soitella ympäriinsä. Harmillista sinänsä, sillä asun metikössä, jossa ei ole nettiä ja usein tekisi mieli soittaa jollekin ja läpistä tunti jos toinenkin, mutta ei ole mahdollista. 5000 yenin (30 euron) prepaid tyhjenee n. 20 minuutissa. Mutta kyllä sitä voi aina pika-paniikki-puheluita tehdä:
”where are you, can I come, sounds good, see you there.
”Ima doko, só desu ka, ee, zehi, nan-ji ni to doko de aimashó ka, ee, wakatta, só shimashó, jaa, sore dewa mata!”.
Voihan spämmi sentään. Sain tätä juttua kirjoittaessanikin roskapostin puhelimeeni... Yleensä ne ovat kai joitain riettaita ehdotuksia, mutta koska en osaa lukea japania lainkaan sujuvasti, en tiedä niistä sen tarkemmin...

Spämmiä.

Käytiin viime sunnuntaina onnekseni taas lumilautailemassa. Se on edelleen järkevintä mitä olen tähän mennessä keksinyt Japanissa näin talvisaikaan tehdä. Kun lähtee Takaokan pelloilta ajelemaan kohden vuorenhuippuja olo on aina kuin matkaisi maailmasta toiseen. Mikään ei ole vielä tuntunut täällä yhtä hulppealta kuin laskeminen puuterilumessa Tateyama-vuoriston piiiiitkillä rinteillä Japaninmeren ja muiden lakeuksien siintäessä horisontissa. Se on kertakaikkisen ultimaalisen päräyttävä tunne, jonka vuoksi joudun näkemään aina hirveästi vaivaa, sillä lumilautailukaverini eivät asu Takaokassa ja autokyydin järjestäminen on aina melkoinen, lähes koko viikon, kestävä prosessi. Hitsi vieköön, jos mulla vain olisi kansainvälinen ajokortti ja jonkinlainen laina-auton rotisko niin heilahtaisin vuorille huomattavasti useammin, mutta minkäs teet. Olen totaalisen riippuvainen muista.

Jatkan tästä Japanin hulluuksien ihmettelyä, palataan asiaan!