ただいま！

Viikko takana Suomessa ja on jo kauhea vilu. Ja ikävä takaisin Japaniin. Tuli aikamoisena yllätyksenä (vai tulikohan sittenkään?), kuinka vaikeaa tänne on taas asettua. Kaikki on täällä ennallaan ja kuvioiden pienuus ahdistaa. Unelmat Japaniin paluusta saa hymyn huulille, kunhan vain eka saan koulun kunnialla loppuun ja japaninkielen kunnolla suuhuun.

Unohdin näyttää julistekurssini Takaoka -julisteet. Tämän paikan siis jäätin taakseni, ja todella luultavasti ikuisesti. Ei sinänsä pöllömpää maaseutua, varsinkin kun katsoo näin Suomesta käsin.







Seuraavat henkilöt olivat vahvasti mukana mun viimeisissä päivissä. Ilman heitä kaikki olisi ollut hankalaa ja 40 kilon kassien kantaminen Naritan lentokentälle mahdotonta.
Miten paljon hyviä ystäviä jäikään taakse... Jo sen takia pelkästään vaihtoolähtö on parasta mitä ihminen voi itselleen tehdä: jotta tutustuisi ihmisiin, jotka tulevat jättämään ison jäljen suhun ikuisiksi ajoiksi.

Vika luokkapotretti. Nyyh.

Eda kantoi kunnialla mun rinkan Nanakon autoon.
Musta se olisi kyllä saanut hypätä mun kanssa seikkailuun ja tulla Suomeen.

Takaon perheen kauniit naiset plus yksi minä.

Vika ilta Toyamassa Takaon perheen kanssa mahtavassa ravintolassa.
Söin parasta meduusan lonkeroa mitä olen koskaan maistanut :)

Jaloin matkaseurue Tokiossa: Tim, Yukihiro, Francois.


Vika lauantai ja menossa oisteri-ravintolan jälkeen Shibuyaan.
Tässä vaiheessa kotiinlähtö tuntui vielä kaukaiselta ajatukselta.

Aamulla kutsui nurmikko.

Ja tiistaina Suomi..

Tänne kommuuniin voisin hetkessä muuttaa. Ollaan juuri kuudelta aamulla Timin kanssa lähdössä kohden Naritaa 40 kiloa kamaa mukana. Hyvin onnistui, eikä ylipainosakotkaan olleet musertavia. Voihan nyyh ja sniif. On aika vaikeaa olla täällä nyt.

いってきます日本！