Kiirus

On kova kiire. APUA. Ja pieni paniikki. Taidenäyttelyä pukkaa ja ihanien kielimuurien takia moni asia etenee kauhean hitaasti. Kärsimättömälle luonteelleni turha hidastelu on myrkkyä. Tässä vaiheessa (eli 10 päivää ennen näyttelyä) pitäisi olla jo printtiä ulkona, mutta koulu on hieman hankalana taas. Koulultani kun löytyisi laadukas printteri joka tekee yli metrin levystä printtiä, mutta koska tarkoituksenani on myydä mun printtejä, koulutyypit miettivät sallivatko he mun niitä täten tulostaa, koska tarkoituksena on saada tempauksella taloudellista voittoa itselleni. No toki. Voisin printeistä TIETTY maksaa, mutta kun on hankalaa niin on hankalaa.

Toinen vaihtoehto on mennä painotaloon teetättämään printit. Se on aina kauhean mukava seikkailu, kun kieli on solmussa ja homma saattaa kestää yli viikon ja mikä kauheinta, se maksaa maltaita. Kävin hieman esitiedustelemassa hintoja ja sellainen haluamani kokoinen duuni maksaisi jotain 6000 yeniä. Ja kun tarkoituksenani olisi tulostaa noin 10 kpl sitä kokoluokkaa olevaa duunia, niin hommasta tulisi äkkiä tappavan kallis. Ja Galleriatila pitää kanssa maksaa. Joten jee. Ei ole ilmaista elämä.


Plan A on siis koulun superprintterin halvat printit ja yhteistyökykyinen kouluhenkilökunta joka hymyilee ja keittää kahvit samalla kun odottelen töitäni, Plan B on hankala ja tyly kouluväki ja tuhoisan tyyris painotalo ja Plan C, jota en toivo tapahtuvan, on ei kumpikaan edellisistä vaihtoehdoista ja tuhoutunut näyttely. No mutta sitä en salli tapahtuvan. Kaikki kyllä lopulta järjestyy.
Takaokan jumalat hohoi, vähän jeesiä kiitos!

On se vain niin kumma kun pitää kaikesta aina jotenkin vääntää kättä näiden ihmisten kanssa. Mutta ei se mitään, haba siinä vain kasvaa. Ja eihän tässä ole enää kuin 42 päivää kekkuilua näillä ilmansuunnilla. Sitten on aika pulahtaa viileään Urajärveen ja lämmittää sauna. AH. Sauna kuulostaa maailman kauneimmalta sanalta tällä hetkellä. Toivottavasti tajuatte nauttia saunomisesta täysin sydämin siellä!

Sadekausi on muuten juuri alkanut Takaokassa. Ilmankosteus voi lähennellä pian sataa ja kuumuus voi liimata t-paidan sekunnissa ihoon kun astuu ilmastoinnin pelastamasta huoneesta villiin luontoon. Vielä ei ole tilanne kuitenkaan näin dramaattinen, mutta kohta saattaa järjestyä mulle saunat ihan omasta takaa.


Mitäs muuta täällä on tapahtunut.
No ainakin allekirjoittanut on täyttänyt onnellisesti 24-vee. Se on aika isonihmisen ikä. Koulutyypit Nanako, Tom ja Tomoyo (plus Jenni tuli messiin) pitivät mulle söpöt illallisbibikset ja sain oikean KAKUNKIN ja kaikkea tosi syntymäpäivällistä. Koskakohan mulle on viimeksi tehty syndekakku, jonka päällä on ollut kynttilöitä? Varmaan kun olin 5 vee. Anteeksi jos nyt muistan väärin, äippä.
Mutta tuli oikein lämmin mieli siitä illasta.

work in process, making t-shirts

Sitten olen vain ahkeroinut kilttinä tyttönä koulussa, tehnyt t-paitoja Toyaman vuosittaiselle t-paita festarille ja omaan taidenäyttelyyni, piirtänyt elävää mallia, tehnyt julisteita ja kiillottanut paria urushii-lakka-levyä, josta kerron myöhemmin lisää kunhan ne jonain vuonna valmistuu ja voitte ihastella niitä kuvien muodossa.

T-paita designini - mallina Jenni.

Sitten me käytiin Jennin kanssa yhden mamman kotona, joka haluaa oppia puhumaan englantia, mutta toistaiseksi ei puhu sitä lainkaan. Joten sen englantia puhuvan tyttären kanssa läpistiin jotain ja sitten se mamma aina kyseli, että mitä me oikein puhutaan. Sillä on koira nimeltä Zero ja sitä pidetään autotallissa, eikä sillä ollut siellä ollenkaan leikkikaluja, jotain vasaroita vain lattialla. Sitten se mammeli sanoi, etten saa ottaa sitä syliin, koska se haisee niin pahalta. Aika zeromaista kohtelua sanon minä. Ja totta kai otin sen syliin, kun se oli niin raukka ja vapisi vain nallen suussa.

Jeps, siinä lähes kaikki mitä tänne kuuluu. Mitäs sinne?

Vaarallinen maailma

Päivän mietelause: perhoset eivät vahingoita ketään.

Japani on turvallinen maa monella tapaa. Yöllä (sekä viikolla, että viikonloppuna) saa liikkua rauhassa, eikä tarvitse pelätä peräänhuutelijoita, tai kännisiä äijiä tai mitään. Omaa rauhaa oikeasti kunnioitetaan täällä joskus vähän liikaakin. (Ihmisiin ei niin helposti tutustu kun kynnys vieraille puhumiseen on suuri, mutta se on eri aihe, nyt puhutaan turvallisuudesta.)
Mua ei ole täällä koskaan ulkona liikkuessa pelottanut. Ihan oikeasti. Ei täällä Takaokan landella, eikä myöskään Tokion suurkaupungissa. Ei koskaan. Jos ihmiset ovat jollain suurilla festareilla ja sake virtaa, niin joku saattaa tulla kyselemään, että mistäs neiti on kotoisin, mutta siinä kaikki. Ei ole tullut tarvetta juosta karkuun jostain. Never ever.

Suomessakin on suhteellisen turvallista asua, mutta noin sata kertaa olen todistanut känni-ördäys-tappelun tai muuten vain on ollut hieman jännää, kun on ollut liian myöhään liikenteessä yksin. Mutta mitään ei ole allekirjoittaneelle kuitenkaan koskaan tapahtunut. (Vaikkakin kerran Lahden snägärillä tuli Santun lähentelijä-täti liian tuttavalliseksi kun olin muka hänen onnensa (eli Santun) tiellä. Mutta siitäkin selvittiin mustelmitta.)

Anyhow, Suomella ja Japanilla kummallakin on enemmän vähemmän hyvä maine turvallisuuden puolesta.
Kun Jokelan ammuskeluista kerrottiin Japanin uutisissa, kukaan ei voinut uskoa, että Suomen kaltaisessa puhtoisessa maassa voisi mitään sellaista tapahtua. Ei sitä voineet kyllä suomalaisetkaan uskoa. En minä, eikä varmaan yli viisi miljoonaa muutakaan. Japanissakin on viime aikoina tapahtunut paljon kaikkea kauheaa, mitä ei voi oikein käsittää.
Tuoreimpana tapauksena nyt viimeviime sunnuntaina tapahtunut hullun miehen puukotus-tapaturma Tokion Akihabaralla. Se oli samainen päivä kun serkut Hilla ja Eppu sekä setä Antti lähtivät takaisin Suomeen. Vielä edellisenä päivänä oltiin koko sakki Tokiossa ja niin, pakostahan sitä alkoi kelailemaan, että mitä jos oltaisiin oltu väärässä paikassa väärään aikaan ja samallainen sekopää olisi ollut liikenteessä..

25-vuotias mies oli siis ajanut Akihabaran kaupunginosaan rekalla, hypännyt ulos autosta ja alkanut mielivaltaisesti puukottamaan vastaantulevia ihmisiä. Seitsemän kuoli ja monta loukkaantui. Miehen omin sanoin, hän oli kyllästynyt elämäänsä, ja halusi tappaa kenet tahansa, välittämättä mistään, iästä tai sukupuolesta. Mies saatiin elävänä kiinni paikan päältä. Koko viikon ovat uutiset myllyttäneet asiaa ja nyt vain toivotaan, että pöly laskeutuu ja uhrien omaiset saavat tarvittavaa apua.
Ennen tätä Japanissa on tapahtunut paljon muitakin kauheita puukotustapauksia, tosin ei näin karmivaa, joista joidenkin tekijät ovat jopa tuomittu kuolemanrangaistukseen. Luultavasti tässäkin tapauksessa taitaa käydä niin.

Tällaisten uutisten jälkeen sitä vain alkaa miettimään turvallisuutta vähän eri tavalla. Japanilaiset ovat kilttiä kansaa, mutta työstressin ja elämän merkityksettömyyden myötä jengiä kilahtelee ja veitset alkavat heilumaan. Suomessa ollaan kanssa kyllästyneitä, kiusattuja ja masentuneita ja aseet paukkuvat. Toivottavasti tämä ei ole mikään kasvava trendi.
Seuraavan kerran kun menen Akihabaraan on varmaan hieman levoton olo. Pitää pariin otteeseen katsoa ympärille kun kulkee jossain ruuhkassa. Ja miltäköhän Jokelan koulun opiskelijoista ja opettajista on mahtanut tuntua/ tuntuu edelleenkin.. Elämä ei ole tilastoista tai maineesta huolimatta täysin turvallista missään maailman kolkassa.

Suomessa on ainakin luonnonvoimien kannalta turvallisempi asustaa kuin Japanissa. Nyt lauantaina meinaa järisi koillis-Japanissa 7.2 richterin voimalla.
(Maanjäristysten voimakkuutta mitataan logaritmisella Richterin asteikolla, joka ilmaisee vapautuvan energian määrää. Yhden yksikön kasvu merkitsee aina maanpinnan liikenopeuden kymmenkertaistumista, johon vaaditaan myös 30 kertaa enemmän energiaa. Vasta yli 5,5 Richterin järistykset aiheuttavat aineellista tuhoa edellyttäen, että hyposentrumi sijaitsee lähellä maanpintaa. Tähän mennessä voimakkain mitattu järistys, 9,5 Richteriä, tapahtui vuonna 1960 Chilessä. Maanjäristyksiä ja niiden voimakkuutta rekisteröidään seismografeilla, jotka mittaavat maankuoren pysty– ja vaakasuoria värähtelyjä ja piirtävät niistä seismogrammin.)
Kuusi kuoli, 144 loukkaantui ja joitain ihmisiä on vielä kadoksissakin. HMMM. Japanin alla mannerlaatat ryskäävät ja on vain ajan kysymys kun tulee lisää tällaisia tarinoita uutisiin. Pitää vain toivoa, etteivät tuhot ole kauheat ja vähän sitäki tietty, että ehdin alta pois jos lisää on luvassa. Mutta kuten olen jo aikaisemminkin sanonut, niin tämä Toyaman lääni on sanottu olevan aika seiffi paikka järistysten suhteen. Koputan nyt puuta.

Se mikä Japanissa on maanjäristys on Suomessa ukkonen, joka saattaa osua päähän tai kaataa puita, jotka kaatuvat päähän, mutta that´s it. Ei ole meillä tulivuoria, järinöitä, hirmumyrkyjä tai tornadoja. On vain peilityyni kesäjärvi ja käet kukkuvat metsässä.

Japanissa on myös paljon enemmän myrkyllisiä eläimiä kuin Suomessa. Käärmeitä, hämppiksiä, ja merieläimiä. Mutta ei tämä kuitenkaan mikään Australia ole ja siitäkin maasta olen selvinnut hengissä kotiin.
Joten lopputuloksena tälle kaikelle: pyrin kaikin tavoin palaamaan kotio yhtenä kappaleena, vaikka mitkä hullut olisivat liikenteessä tai jyristykset pauhaisivat jalkojen alla. Jeps, that´s a promise, kohta nähdään!

Pysykää terveinä!

Serkku seikkailu

I´m back!

Reissu Hillan, Epun ja Antin kanssa Honshulla meni mainiosti. Kukaan ei hukkunut, emmekä joutuneet, kovasti yrityksestä huolimattakaan, vararikkoon. Tästä suuri kiitos kuuluu kyllä Antille, joka jeesasi miestä mäessä enemmän kuin tarpeeksi. Myös muille matkan mahdollistajille syvä kumarrus ja pitkä arigatooooooooo!

Eka päivä Kiotossa oli sateinen, mutta valoisa: matkaseurue oli päässyt turvallisesti Japanin maankamaralle! Koska noin kymmenentuntinen lento oli juuri takana ja kaikki olivat enemmän vähemmän pöhnässä, otimme ekan päivän aika iisisti ja kipusimme ”vain” Kiyomizu -temppeliin halki söpöjen maiko-katujen. Tosin maikoja emme nähneet, olivat jossain teehuoneissa pitämässä sadetta.
(Kertauksena vielä: maikot ovat geisha-oppilaita. Tytöt saavat aloittaa geisha-opintonsa peruskoulun jälkeen 15-16-vuotiaina ja koulu kestää 5-6 vuotta ennen geishaksi valmistumista. Aitoja geishoja löytyy vain Kiotosta ja näinä päivinä heitä on jäljellä noin 200, joka on huima pudotus 1920-luvun 80 000:sta.)

Nähtiin kuitenkin Kioto-maisemat, iso hautausmaa ja metsää, jonne Hilla olisi halunnut lähteä vaeltamaan, mutta jotenkin tuntui, ettei se olisi ollut hyvä idea :)

Hilla, mitä mies tekee?

Seuraavana päivänä puksuteltiin junalla Naraan, joka on Japanin vanha pääkaupunki täynnä kansallisaarteita ja kesyjä peuroja...


...jotka olivat älyttömän lempeitä, mutta jotkut japanilaiset kuitenkin onnistuivat pelkäämään niitä.

Leijonakoiran vartija.

Kävimme Tódai-linnassa, joka on tähän astisen Japanin reissuni vaikuttavin koskaan näkemäni rakennelma. Järjetön! Sen sanotaan olevan yksi maailman suurimmista puurakennuksista ja se on yksi Unescon suojeluskohteista.

Ja tässä se on: Japanin suurin Buddha -patsas. Olisikohan se noin 15 metriä korkea ja samalla suurin kullattu pronssi patsas maailmalla.
(Kiotossa oli aikoinaan 48 metrinen Buddha, mutta se tuhoutui maanjäristyksessä vuonna 1596. Ja Kiinasta ja Intiasta löytyy jotain yli 100 metrisiä Buddha järkäleitä, jos joskus menette Buddhan bongaus-matkoille. )

Tässä on Buddhan kaveri, toinen Buddha, samaisesta paikasta.

Linnan muskeli-demonit seisoivat portilla odottelemassa:

Kivat vatsalihakset.

Tódai-ji:n sisällä oli patsaiden lisäksi ärsyttävä puutolppa, jossa oli pieni reikä. Jos reiästä pääsi ryömimään läpi, kokee valaistumisen ja elämän luvataan olevan sen jälkeen ihanaa ja mahtavaa. Harmi vain, että vain pienet lapset ja todella laihat nuoret pääsivät siitä läpi, sillä kolo oli liian pieni! Pitääköhän tuostakin päätellä, että jos on anorektikko, niin valaistuminen on lähellä.. Jossain mielessä näin voikin olla (jos potkaisee tyhjää), mutta joo, aikamoista kokosyrjintää minun mielestäni koko touhu.

HERP! Olen jumissa!

Hilla kokeilee valaistumista.

Kolmantena päivänä käytiin ennen luotijunaan hyppäämistä ja Tokioon menemistä Sanjúsangendó –temppelissä, jonka sisältä löytyi reissun yksi eniten suuta-aukaisevin näky: tuhat ja yksi laupeuden jumalatar Kannonia esittävää patsasta, jotka satavuotisissa pölyissään seisoivat jämpteissä riveissä hämärässä salissa, jota valaisi hennon päivänvalon ohella lukuisat kynttilät. Patsaat ovat puukaiverruksia, jotka on lakattu ja maalattu kullalla. Jokaisella kaverilla on oma ilmeensä ja sanotaankin, että jokainen ihminen voi löytää joltain heiltä omat kasvonpiirteensä. Hillan mielestä kaikki näytti kuitenkin ihan samalta. Ja aika samaltahan ne näyttikin jos nopeasti katsoi.

Paikan sisällä oli valokuvauskielto.. Uhmasin kuitenkin jumalia ja näpsäsin yhden kuvan, sillä näky oli vain niin räjäyttävä. Kuva ei tietenkään tee paikalle minkäänlaista oikeutta, mutta jotain makua se kuitenkin antaa.

Patsas-kokemuksen jälkeen lähdettiin Tokioon ja ihanaan lekoilu-hotelliimme. Parhaaseen missä olen koskaan ollut ☺ Ihan hotskun vieressä oli Kudan Kaikan -rakennus minne mentiin illalla katsomaan Kiyoharun keikkaa. Kiyoharu on japani-rokki-legenda, jo vanha konkari, joka laulaa sielukasta, tarinallista tunnelmarokkia. Serkkuni Eppu tietää todella paljon, ellei kaiken J-rock -bändeistä ja hänen ansiostaan päädyttiin kyseiselle keikalle. En ollut Kiyoharusta mitään ennen tätä kuullut, mutta nyt voisin vakavasti harkita herran levyn ostamista ja musiikin kuuntelemista jatkossakin. Keikka oli romanttinen ja sykähdyttävä. Yhden biisin aikana kukkien terälehdet leijailivat näyttämölle ja tuoksuöljyä suitsutettiin katsomoon. Sielukasta kerta kaikkiaan.

Kiyoharun blondi-vaihe taannoin. Hän on läheltä oikein hyvännäköinen mies.
Ja vaikka näimmekin hänet vain kolmannen parven kaukaisuudesta, karisma leijaili sinne asti:

Seuraavana päivänä mentiin Ghibli-museoon, illalliselle Kai-sanin kanssa ja Epun lempipaikkaan: karaokeen.

"Kerro lisää viisauksia, oi Japani-serkku!"
(Olimme syömässä herkkuja Izakayassa.)

Jos joskus haluatte mennä Ghibli-museoon, on hyvä tietää, että lippuja sinne voi ostaa vain ennakkoon. Niitä saa paikallisten kombinien, eli kioskien lipunmyynti –automaatista. Ja jos japaninkieli ei oikein taivu, niin pitää pyytää henkilökunnalta jeesiä. Ghibli-kompleksi on pieni ja suosittu, joten lippu kannattaa varata/maksaa parin päivän ennakolla, milloin sinne haluaa mennä. Myös paikka, missä museo sijaitsee on hieman metikössä, joten kannattaa tsekata meno-ohjeet hyvissä ajoin. Museo on söpö ja vaatimaton, mutta siellä on paljon mielenkiintoista kamaa Miyazaki-faneille, mm. salainen nekobasu-pätkä mitä ei voi nähdä missään muualla maailmassa, ja Miyazakin piirustuksia, työhuone ja Laputan robotti ulkona:


Vikana päivänä yhdessä shekoiltiin tyttöjen kanssa KOKO PÄIVÄ Harajukulla, käveltiin sata kilometriä ja yritettiin etsiä kuuluisan J-rokkarin hiden LEMONed –kauppaa, siinä kuitenkaan onnistumatta. Illemmalla Eppu pääsi kuitenkin Shinjukuun keikalle kuuntelemaan japaninkielen sulosäveliä ja me Hillan kanssa käveltiin sadan kilsan jälkeenkin pilvenpiirtäjä-alueelle ja ihmeteltiin ihmisen pienuutta.

Pieni, mutta pirteä.

Shinjukun keikka-alue oli täynnä samannäköisiä tyttö-poikia, jonka jokainen hius-suortuva ja asuste oli tarkkaan kelailtu. Yuto oli Hillan suosikki :)

Yhteenvetona reissu oli aivan mahtava, toivottavasti myös teillä Hildemaar ja Eppunder ja Anders!

Nyt on aika palata taas normi-arkeen. Poissaoloni aikana ainakin Takaokan sammakot ovat vallanneet ikkunani alla olevan pikkulammen ja nyt ne huutelevat yötä myöten kuorossa.

Taidenäyttelyn pystytyksestä tulee ainakin jännää...

Kiitos vain kotijoukoille lukuisista salmari –pulloista, salmiakkipusseista ja kannustuksista mitä näyttelyyn ja muuhun elämään lähetitte!!!

Tarinani täällä jatkuu.

TAIDENÄYTTELY

Tässä se nyt on: näyttelyjuliste kolmanteen soolo-näyttelyyni!
Kaikki 4-13.7 Japanissa olevat ovat sydämellisesti tervetulleita Takaokaan, (erityisesti 4.7 pärähtää, sillä silloin on näyttelyn avajaisbileet) ! Olkaa edes hengessä mukana!


Nyt olen lähdössä vastaanottamaan Hillaa, Eppua ja Anttia Kiotoon, joten sanon heipat taas vähäksi aikaa!

Avaruusolut

Olenko jo maininnut, että japanilaiset ovat outoa kansaa?

(No eivät he sen oudompia ole kuin suomalaisetkaan, riippuu vain mihin on tottunut.)

Luin tänään uutisista, että japanilainen Sapporo Holdings -panimo on tekemässä ensimmäisen avaruusoluen. Se valmistetaan ohralajikkeesta, joka on viettänyt avaruudessa viisi kuukautta.

Tätä herkkua pitäisi saada kaupoista marrraskuuhun mennessä.

Ai, että miksikö he näin tekivät?

NO onhan se nyt ihan pirun jännää hörppiä juomaa, jonka raaka-aineet ovat kelluneet suuressa tuntemattomassa! Tuleekohan avaruusoluen juotuaan entistäkin painovoimattomampi olo kuin normaali-bissen jälkeen.. Alkaakohan ajattelemaan avaruutta ja maailmakaikkeutta, Tähtiä, galakseja eli tähtijärjestelmiä, joita on avaruudessa miljoonia ja jokaisessa galaksissa leijuvia miljoonia aurinkoja, ja niitä kiertäviä planeettoja ja planeettoja kiertäviä kuita.. Ja ehkä myös mieleen putkahtaa kysymys: olemmekohan sittenkään yksin täällä, vai onkohan jossain lähellä tai kenties valovuosien päässä joku minunkaltaiseni joka hörppii omaa avaruusoluttaan, katselee tähtiin ja kyselee itseltään näitä samoja kysymyksiä.

Ehkä yhdymme enemmän Linnunrataamme, jos saamme mahaamme ohraa, joka on nähnyt maapallomme eri perpektiivistä. Ehkä japanilaisetkaan eivät ole niin outoa kansaa ollenkaan, ehkä he ovat nyt jonkin suuren ja tärkeän kysymyksen ytimessä. Keitä me olemme ja miksi me olemme täällä. Kilistäkäämme maljat ja pohtikaamme tätä.

Kampai!

"Minuun ainakin tämä mallas tekee lähtemättömän vaikutuksen. Tulee tunne, että olen enemmän osa tätä systeemiä, jota maailmankaikkeudeksi kutsutaan."

( Oikeasti ohra rahdattiin ISS-asemalle tiedeprojektin vuoksi. Hankkeessa oli määrä selvittää, miten ruoka säilyy tulevaisuuden pitkillä avaruuslennoilla. )

What´s going on in here

Olen vieläkin ihan ällistynyt valashaista.....

Kerrattaanpa hieman menneiden viikkojen tapahtumia.
Okinawa oli siis hieno paikka kertakaikkisesti. Lämpöinen ja rento. Siellä oli todella erilainen tunnelma kuin Honshulla. Ihmiset olivat rennompia ja eläminen ei ollut niin turhantarkkaa. Talot saattoivat olla vähän miten sattuu rakennettuja, kadut toisinaan jopa likaisia (yleisesti Japanissa kun on niin ylisiistiä) ja pultsareita nukkui ojien varsilla. Ah, miten kotoisaa ☺
Okinawaa ei kutsukaan ihan turhan päiten (vaikkakin leikillään) omaksi maakseen, vaikka se onkin palanen Japania. Mutta okinawalaisilla on kyllä oma murteensa, tapansa ja systeeminsä, joista he ovat ylpeitä.

Kunnon tropiikin asukkaiden tyyliin Okinawalta voi ostaa kärmes-viinaa elikä alkoholia, jonka pullon sisällä on habu-käärme. (Varmaan tuttu juttu Thaimaassa, Laosissa tai vastaavissa paikoissa käyneille). NAM! Ja kuten opettajani Hayashi asian ilmaisi, viina tekee erityisen hyvää mieskunnolle.. Emme sitä kuitenkaan nauttineet tästäkään seikasta huolimatta. (Pullo saattoi helposti maksaa monta tuhatta yeniä).


Muuta pikkufaktaa Okinawasta:

-karaten synnyinpaikka
-siellä on Ogimi kylä, jonka ihmiset elävät pisimpään maailmassa:
3 500 ihmisen kylästä 1056 ihmistä on yli 65 vuotta ja 80 yli 90 vuotta. Vau.

- joka paikassa näkee leijonan näköisiä shisa -patsaita. Etenkin kotien edustalla on tapana pitää kahta patsasta: toisella puolella sisäänkäyntiä on shisa, jonka suu on auki (mies), joka pelottaa pahat henget pois ja toinen jolla on suu kiinni (nainen), joka pitää hyvät henget sisällä.

Tästä lähtisi shisat 120 eurolla.

Viikon verran seikkailtiin ihan vain Okinawan pääsaarella (tai käytiin me nopeasti myös Ie - ja sesoko saarella, mutta olivat ihan pääsaaren tuntumassa), mutta jos sinne päin menee, kannattaa vakavasti miettiä menevänsä myös pikkusaarille, kuten Iriomoteen tai Ishigakiin, joista löytyy viidakkoa ja parhaita rantoja. Jos haluaa säästää rahaa, niin pitää olla jonkin verran aikaa, että voi ottaa hitaita botskeja niille. Lentämälläkin pääsee, mutta lysti maksaa jonkin verran.
Oltiin siellä parhaiden säiden aikaan, eli kultaisella viikolla, jolloin ei ollut vielä hiostavan kuuma, eikä sadekausikaan ollut vielä kunnolla startannut. Parhaillaan säätiedotus näyttää hieman kostealta..

Tässä on Shuri linna, joka tuhoutui lähes kokonaan vuonna 1945 ja se rakennettiin uudelleen 1991, vanhojen valokuvien ja muistojen perusteella, näyttämään lähes samallaiselta kuin aikaisemmin.

Kävimme tietty myös biitsillä, ja P löysi rapujen ja olentojen ohella tältä kyseiseltä Sesoko saaren rannalta isoimman simpukan miesmuistiin. Se on valtaisa!

Kun tultiin Okinawalta takaisin Tokioon, mentiin mm. karaokeen Pekan ja japsituttujen (kuten ihanan isosiskoni Miki Suzukin) kanssa. Olen siitä erityisen innoissani, sillä aluksi Pekka rimpuili vastaan, mutta karaoke osoittautuikin (TAAS) ykkös-paikaksi ja meno oli pöyristyttävän kuuma! Jotenkin karaoke ei koskaan täällä Japanissa petä, johtuu ehkä myös siitä, että karaokekoppien hi-tech mikki on niiiin hyvä, että se saa ääneni kuulostamaan (ainakin omasta mielestäni) ihanan ruusuiselta, joten olo on kuin rokkistarballa ikään. Ihan kuin sellainen edes haluaisin olla.
Ja nomihoudai, oih, se ihana nomihoudai, all you can drink... Se tekee elämästä elämisen arvoista.

Lemmikkimuotia Tokiosta: apina! Kyllä minäkin oman apinan haluaisin, mutta Ramses-koira on jo niin lähellä apinaa, että ehkä pärjään vähän aikaa ilman. Tai katsotaan mitä täältä mukanani kotiin kuljetankaan...

Tokion jälkeen Pekka lensi vähäksi aikaa Sapporoon Naon luokse ja minä menin Takaokaan ihastelemaan kun luonto oli matkojeni aikana kunnolla herännyt ja riisipeltoihin oli laskettu vedet. Voih, oma vuoreni Futagami, ただいま！

Oikeasti mun piti tulla takaisin kouluun opinahjoon ja kotiin maalaamaan digimaalauksia, SILLÄ SAAN PITÄÄ TÄÄLLÄ TAIDENÄYTTELYN!
4.7 on avajaispäivä ja nyt armottomasti kasailen uusia maalauksia kokoon. Aion esitellä näyttelyssä myös vanhoja töitäni, mutta uudet ovat toki valokeilassa..
Miten kutkuttava tunne vatsanpohjassa..

Kun Pekka pääsi pohjoisesta tänne Takaokaan, rämmittiin parina päivänä metsässä etsimässä ötököitä. That´s what we do around here.
Tämän jälkeen otettiin vain rennosti. Tai niin rennosti kuin vain voi ottaa kun on koulutehtävät hieman rästissä ja taidenäyttely pukkaa päälle. Täytyy myöntää, että olen joskus hieman stressi-kökkäre, mutta pitää muistaa tehdä hengitysharjoituksia niin kaikki näyttää taas valoisalta.

Vikana lauantaina mentiin erään Nanakon (JOKA TULEE muuten Lahden Muotsikkaan syksyllä VAIHTO-OPPILAAKSI!! Tänään kuulin sen, eli ONNEA!) perheen luokse syömään sashimia ja ihmettelemään Hikiyama matsuria, eli perinteisiä festareita, missä Toyaman eri kaupunginosien miehet ottavat mittaa toisistaan vetämällä isoja kärryjä perässään ja ilta huipentuu siihen, kun kaksi eri jengiä törmäävät kovaa vauhtia niillä toisiinsa. Se joka työntyy ekana poispäin häviää mittelön. Katsokaa itse:

Rituaali on vähintäänkin mielenkiintoisen näköinen, muistuttaa vähän köydenvetoa, mutta köysien lisäksi miehillä on pari tonnia painava kärry mukana kuvioissa. Ja muutenkin homma on perinteisen näköinen happi-takkeineen ja huudahduksineen ja kuvioineen. Mekin saatiin Nanakolta sellaiset takit, jotka toimivat kuin pääsylippuna tapahtumaan.

Tom (Watanabe), Pekka, Allekirjoittanut, Nanako

Vähän oli hassua, kun Nanako koko ajan varoitteli, ettei saisi mennä muiden kaupunginosien ukkojen kanssa liikaa kontaktoimaan, sillä jotkut tyypit ottavat festarin vähän liiankin tosissaan ja siellä voi saada helposti turpaansa jos menee hössäämään väärien ihmisten kanssa. Hehe. Se olisikin näky! Seitsemän kuukauden aikana en ole nähnyt kuin yhden pikku rähinän kadulla viikonloppuna vaikka voinkin sanoa nähneeni täällä yöelämää aika runsaasti. Japanilaiset eivät tappele. Ovat rauhaisia lällyköitä, mutta sitten tällaisen kärry-festarin aikana jotain naksahtaa heidän päissään. Ja muuttuvat mokomat väkivaltaisiksi! Huvittavaa jotenkin... On niin vaikea kuvitella väkivaltaista tai edes vihaista japanilaista. Noh, yakuzat on tosiaan vielä kohtaamatta...

Don´t mess with meidän posse!

Kovin jengi tapahtumassa oli ”Fishermen´s Town”, joka koostui nimensä mukaisesti muskelimies -kalastajista, jotka kuulemma hiovat taktiikkaansa ja lihaksiaan koko vuoden tapahtumaa varten. He olivatkin kyllä ihan ässiä, ei voi muuta sanoa.
Lopputulos: Hikiyama Matsurit ovat vaarallisia. Voi saada turpaansa tai litistyä kärryn alle ja kuolla (tätä tapahtuu kuulemma joka vuosi!).

But we didn´t die!

Nanakolla on muuten mitä sympaattisin pikkuveli Jyunki! Hän osasi nuoresta iästään huolimatta (10 vee) selittää englanniksi, että hän tykkää junista ja että hän haluaa mennä pyydystämään sammakoita sekä: monnit syövät kultakalojen kakat akvaariossa... Vaikuttavaa!

Jyunki soittaa myös hyvin huilua.

Ja Nanakon äiti piti puolestaan huolen siitä, ettei Pekan olutlasi koskaan tyhjentynyt.
Hieman oli kuitenkin erikoista, että japanilaiseen tekopyhään siveellisyys -tyyliin, minä ja Nanako nukuttiin yhdessä huoneessa ja Pekka ja Nanakon poikakaveri Tom a.k.a Watanabe (jonka luona olin Izumossa ja Hiroshimassa) nukkuivat olkkarin lattialla. Heheh, sanon minä. Mutta bileet olivat hyvät. Japania alusta loppuun.

"Hän oli hyvä puikkojensa kanssa.

Nyt olen koulussa ja liimaan persukseni tuoliin, enkä liiku minnekään, paitsi silloin tällöin urushii-luokkaan, ja teen töitä töitä töitä töitä töitä.

Siltä näyttää elämäni kesäkuun alkuun asti kunnes Hilla, Eppu ja Antti saapuvat Zapaniaan. TERETULEMASTA!

Loppuun tuoretta ruokaa....

RESSUKAT 398 円

Baibai Pekka ja bug corner

Heippa Pekuskainen, Japani ja sen äyriäiset, matelijat, sammakot ja muut ötökät jäävät kaipaamaan!

(Pekka keräsi koko sarjan!)