19 päivää!

Päivää täältä poreilevan helteiseltä maaseudulta! Taidenäyttely on nyt virallisesti purettu ja kuopattu. Kolmeen eri lehteen pääsin näyttelylläni. Pelkkää hehkutusta tietenkin täynnä, kuten voitte itse lukea:





Tämän urakan jälkeen en voi muuta kuin huokaista helpotuksesta, sillä koko näyttely –prosessi, joka on ollut moni kuukautinen, on kyllä syönyt miestä. Mehut on imetty pois. Japaninkieltä siellä ja japaninkieltä täällä ja sitten pitää sopia tärkeistä asioista. Ei ole ollut helppoa. Eikä +40 celsiusta ulkona auta asiaa yhtään.

Monet kaveritkin olen jo hyvästellyt, kun Toyama-läänin englannin opettajat tekevät näinä päivinä lähtöä takaisin Jenkkeihin, Enkkuihin, Ausseihin, Uuteen-Seelantiin.... Hyvästelyt on kuluttavinta toimintaa taidenäyttelyn pystyttämisen ohella, eikä ajatukset tahdo pysyä kasassa kun pitäisi vielä lopetella pari kurssia ja miettiä tavaroiden pakkausta ja muuta tyhmää käytännön asiaa.

Ajatus minusta 15 kiloa painavan rinkkani ja seitsemän (liioittelua) kädessä kannettavan kapsäkin kanssa Tokion ruuhkametrossa kello 7 aamulla hien valuessa selkää pitkin, ei ole kaikista houkuttelevin. Pitäisi yrittää välttää matkustamista yleensäkin tuona aikana metrossa, mutta koska lento lähtee niin osuvasti aamulla, niin ei ole oikein varaa valita. Mutta nämä ovat tulevaisuuden murheita. Nyt keskitytään vielä Takaokaan ja hyvästelyihin. Tulee varmaan nyyh ja sniif pariin otteeseen. ☹

Mitä mulle sitten tulee ikävä täältä maaseudulta?

• Futagami-vuorta joka niin kauniina varjostaa metsäistä majaani. Jonne en ole uskaltanut vähään aikaan mennä, sillä siellä asuu käärmeitä ja tappajahämähäkkejä, sekä kuulemma kuusi karhua.

• Kawahara-, Takeyama-, Hayashi-, ja Taro-senseitä. Kaikki nämä ovat olleet enemmän kuin avuliaita allekirjoittanutta kohtaan, ja joista jokaisen voisin ottaa (ainakin vähäksi aikaa) Suomen mukaani.

• Takuroa! Takuro on ollut mun luokkahuoneen pelastus, vaikka etenkin alussa hänen englantinsa oli aika käsittämätöntä. Nyt yhdeksän kuukauden aikana hänestä on kuoriutunut varsin kelpo enkunpuhuja, mutta voi myös olla, että kun olen alkanut ymmärtämään japania, niin kommunikaatio on yleensäkin vain kohdannut paremmin. Hän on kuitenkin ollut luokkahuoneeni valo, jota ilman moni päivä olisi ollut harmaampi. (Muistuttaa myös kovasti ulkoisesti ja muutenkin serkkuani Toukoa.)

• Edan höpsöilyä. Hän on ihana, mutta ei olla puhuttu kuin ehkä 10 lausetta koko täällä oloni aikana. Eikä hänen kanssaan edes tarvitsekaan kommunikoida verbaalisesti. Pistää vaan pari tanssiaskelta kehiin, niin ymmärrys on taattu.

• Kaikkia muita luokkahuoneen hiippareita, kuten Yukia, Kanaa (tämä on ihan normaali tytön nimi Japanissa) Machikoa, Matua, Karia, ja jo valmistuneita Makia ja jengiä. Kaikki ovat olleet omalla tavallaan aivan ihania.

• Himi-rantaa, minne olen polkenut kun elämä on ottanut päähän, ja jonka sannalta olen löytänyt kauniita simpukoita ja yllättäviä esineitä, kuten jalkapalloja, pehmoleluja ja kenkiä. Meressä on vain sitä jotain. Valtavuutta ja kohtalokkuutta, tunnen syvää kunnioitusta sen mysteereitä kohtaan.
  

• Mikaa, Ryuichia, Yukoa, Salvadoria, Lauraa, Jarradia, Timiä, Fransua, Ivya, Dianaa, Zachia, Maxia, Ichania, Evania, Allya, Nanakoa (tulee tosin Suomeen mun kanssa), Tomia, Mioa (sekä fiksu-Mioa että hullu-Mioa), Letishaa, Jamesia (juuri ja juuri), Johnia (ehkä), Claudiaa, Eversonia jne. Myös koulun hömelöitä toimistotyöntekijöitä, jotka ovat aina yhtä kauhuissaan nähdessään mut (Iik gaijin!), ja kaikkia. Jopa typeriä vartijoita, jotka kolistelevat mun kämpillä neljä kertaa päivässä.

• Kännykkää, johon tulee noin 20 spämmiä päivässä.....Voi taivas mikä paskakapula.

• Ötököitä, varsinkin niitä, jotka eivät ole vaarallisia tai hyökkääviä (kuten tappajahämähäkit), vaan pelkästään söpöjä ja hitaita liikkeissään. Hyönteiset ovat kovin erilaisia täällä- -> isoja ja koreita, mutta ne asuvatkin lämpöisessä kasvihuoneessa, missä elämä on yhtä lystiä.

Tässä yhden tyypin itse kasvattama koppis, jolle syötettiin hyytelöä. Ristin sen osuvasti Pekaksi.

• AEON-ostoskeskusta. Siellä on Starbucks, leffateatteri, vaatteita ja Totoro-kauppa. Mitä muuta sitä ihminen tarvitsisikaan.

• Tyyppejä jotka tulevat spontaanisti puhumaan kadulla tai missä vain.

” Herro! Where are you from? Finrando, oooh, sugoi, Finrando wa suparashii tokoro desu ne!”

• Peltoja. Ja sitä, miten ne muuttavat olomuotoaan vuodenajan mukaan.

• Kojo –puistoa, jossa asuu kesäisin maailman isoimmat sammakot, joiden ääni on kuin sumutorven törähdys, missä keväisin kirsikkapuut kukkivat mitä kauneimmin ja missä syksyllä puut muuttuvat hehkuvan punaisiksi. Puiston nurmikolla olen monet kerrat istunut ja katsonut tähtiin tai juonut sakea ja nauranut juopoille kavereilleni. Parhaimpia hetkiä koko Japanissa.

Lopuksi tulen ikävöimään sitä, että en tajua mistään mitään ja voin olla täysin pihalla, niin pihalla kuin vain ulkomaalainen voi vain vieraassa maassa olla.
Tämä on myös asia jota inhoan eniten. Kuten sanottua, Japani on täynnä ristiriitoja, outoutta ja hämmästystä. Samaan aikaa inhoan ja rakastan olla täällä. Luultavasti Japani tuntee samoin mua kohtaan.

TOUKO!

Todella mahtavaa syndepäivää 12.7, sä olet tosi kova mies, muista se!
Sopiiko, että tuon lukuisat lahjat itseni kera, kun olen jo melkein toinen jalka Suomessa?

Taidenäyttelyn jälkipuinti

Sinä yönä jalat olivat ainakin koreana.

"trallallallaaaaa, meikätyttö pystyttää näyttelyä,traaaaa.."

MOSHIII MOSHIIII!

"UNIA" -taidenäyttely on nyt sitten onnellisesti viime perjantaina korkattu. Sen eteen olen vuodattanut satoja hikipisaroita, ja ei ole kaukana olleet kyyneleetkään. Mutta niitä nyt ei muistella, kun taulut ovat kerran seinässä. Koulu antoi ystävällisesti luvan tulostaa mun työt heidän superprintterillään. Kiitos vain siitä. Kahvia eivät tosin keittäneet, enkä myöskään saa myydä kyseisiä printtejä kellekään. Pääasia on kuitenkin, ettei mun tarvinnut maksaa itseäni enempää kipeäksi vielä tulostuskustannuksista. Näyttelytila kun maksoi jo 40,000 yeniä ja siihen päälle postikortit+härpäkkeet+safkat+oheistarvikkeet, niin saamme sievoisen summan kasaan. En mene sen enempää yksityiskohtiin, mutta olo on nyt kuin oikealla taiteilijalla ikään: köyhä, mutta onnellinen.

"Tässä työssä olen halunnut ilmaista tuskaa ja sydämenpohjalta kumpuavaa iloa yhtä aikaa.. Japanissa eläminen on sellaista järjettömyyttä ja ristiriitaa.."

Jeps, mutta perjantai alkoi mukavasti aamulla varhain kun sää oli KUUMA JA KOSTEA. Oikeasti olen tullut siihen tulokseen, että inhoan Japanin kesää. Ei pysty liikahtamaankaan ulkona kun naama on täynnä hikeä. Todella ärsyttävää, tulee kyllä ihan Suomen kesäsateita ikävä. Ihan oikeasti! Kaikki tämä kuumuus olisi varmaan ihan mukavaa, jos ei tarvitsisi tehdä mitään, tai jos olisi vaikka järvi lähellä, minne silloin tällöin pulahtaa. Meri tuosta löytyy, mutta se on kuitenkin täynnä tappaja-olentoja, meduusoja ja haita. Tai jotain. Mutta kyllä mä sinnekin vielä uskaltaudun, kunhan revin jostain aikaa ja uskallusta.
Mutta takaisin perjantaihin, eli poljin hirveässä helteessä Galleriaan, laitoin kaikki pikkuyksityiskohdat kuntoon, kuten teosten nimet töihin ja jotkut koristeet seinään ja sellaista. Kaiken ähellyksen seurauksena lähes täydellinen kihara-kampaukseni oli vain lässähtänyt muisto. Poljin hikipäissäni takaisin viidakkomajaani ja yritin pelastaa sen mikä oli vielä pelastettavissa. Eli kaunistauduin iltaa varten.

Ja tässä vaiheessa ihan järjettömän suuri arigatoooooo Jennille joka on jaksanut mun oikkuja ja orjuuttamista! Ilman sua, kummitusten leikkaus olisi ollut yhtä tuskaa ja kuolemaa. (Leikattiin mun näyttelyyn neljä pilveä, joista sataa miljardi sade-kummitusta. Se oli kauheaa puuhaa se, kuka kumma saanutkin päähänsä niin masokistisen idean!)


Nanako heitti mut, Jennin ja Tomin AUTOLLA (=ihanaa=ilmastointi) Geibun Galleryyn viideksi, eli tuntia ennen pileiden alkua ja sitten suhattiin äkkiä taikaboolit ja muu tarjoilu kasaan. Ilta oli kaikin tavoin täynnä värejä, kun booli ja sipsit olivat sinisiä (ne oli tehty luonnollisesti sinisistä perunoista! Ehkä niitä kasvaa smurffi-maassa), ja salmaria ja salmiakkia löytyi, myös naama punoitti jännityksestä ja tunkkaisesta kuuuuuumuudesta ja seinät oli tietty täynnä väriläiskiä eli mun duuneja. VÄREJÄ VÄREJÄ VÄREJÄ! Mun jalkoihin oli myös maalattu Jennin bodypainteillä kiukeroita. Artsu-partsu ilta.

ARTSUUUUUU! ja PARtsuuuu!

Meillä oli kolme tuntia aikaa itse show:hun, eikä se oikein meinannut riittää mihinkään, kun puolet viinaksistakin jäi juomatta ja puolet vieraista jututtamatta. Parhaani kuitenkin yritin, mutta ei se aina riitä. Illan hauskana yksityiskohta oli Hannun tulo Kiotosta, Mikin Tokiosta sekä monen sellaisen kaverin näyttelyyn tupsahtaminen, joita en ollut odottanut näkeväni. Kaksi toimittajaakin kävi paikallisista lehdistä jutttelemassa suuren taiteilijan kanssa, toinen enkuksi ja toinen japaniksi. Jutut ovat taineet lehtiin jo ilmestyä, mutta koska olen vähän huono seuraamaan paikallisia japaninkielisiä lehtiä, en ole niitä vielä nähnyt.

J ja H: mä en tajua lainkaan näitä viivalaseja. Miksi ne ovat olemassa.

Ilta päättyi kissan kokoisten sammakoiden ja tähtitaivaan ihmettelemisen jälkeen kioskin eteen räyhäämään suomiporukan eli Jennin ja Hannun kanssa. Syötiin riisipalleroita ja vedettiin mehua. Ihan hyvä setti. Seuraavana päivänä lauantaina oli luvassa suuuuuuret englanninopettajien jäähyväispileet vuoristokylä Togassa. Kuvia niistä pileistä ja lisää kuvia taidenäyttelystä ootan mä. Unohdin uskollisen kamerani sinne vuorille, joten mun kuva-anti on hieman nihkeä.

Siispä sopiiko, että laitan myöhemmin lisää kuvia, kun saan kamerani takaisin ja pari muuta tahoa niitä lähettää. Parempi sopia.

Näyttelyn jälkeen mulla oli ihan sellainen olo, että nyt on aika lähteä himaan.

Veni, vedi, vici!!

Jos jollain olisi ollut sunnutaina ylimääräiset lentolipun Suomeen, olisin varmaan hypännyt koneeseen. Mutta kaikki hommat ei ole täällä vielä lainkaan tehty, vaikka yksi iso työmöykky onkin nyt pistetty sileäksi.

Parit kurssit pitää vielä saada kunnialla päätökseen ja sitten pitää ostaa uusi digijärkkäri ja krääsää. Kassikaupalla krääsää, niin paljon, ettei ne mahdu minnekään ja lentokentällä tädit maksuttavat multa järjettömät ylipainomaksut.

Eli tää homma vielä jatkuu. Palataan pian!

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------

LOPPUUN UUDET KUVAT, SAIN JUURI hawailaiselta IVY:LTA eli Muratilta uusimmat uutuudet:


Diana, minä, Ivy

HYVÄÄ SYNTYMÄPÄIVÄÄ!

Pekka 126, eiku 26-vee!
Sininen booli on kunniaksesi kumottu!

KOHTA

ON MUN TAIDENÄYTTELY!
3 yötä ja sitten. Olen tehnyt hommia hikihatussa kuin vanha kaivostyöläinen, joten toivottavasti se kanssa näkyy.
Eräät tietyt tahot Suomessa on tainut unohtaa mut.
Mutta siitäkin huolimatta tsempit mulle, kohta tulee hienoja photoja näyttelystä!


Ps. Kaksi japanilaisvaihtaria (kummatkin tyttöjä) olisi tulossa 1.9 alkaen Lahteen vaihtoon. Jos joku ihana bloginlukija tietää jotain tyhjistä kämpistä siellä, kertokaa mulle! En halua laittaa niitä raukkoja minnekään Mukkulaan. Lukekaa Etlaria!

Kiirus

On kova kiire. APUA. Ja pieni paniikki. Taidenäyttelyä pukkaa ja ihanien kielimuurien takia moni asia etenee kauhean hitaasti. Kärsimättömälle luonteelleni turha hidastelu on myrkkyä. Tässä vaiheessa (eli 10 päivää ennen näyttelyä) pitäisi olla jo printtiä ulkona, mutta koulu on hieman hankalana taas. Koulultani kun löytyisi laadukas printteri joka tekee yli metrin levystä printtiä, mutta koska tarkoituksenani on myydä mun printtejä, koulutyypit miettivät sallivatko he mun niitä täten tulostaa, koska tarkoituksena on saada tempauksella taloudellista voittoa itselleni. No toki. Voisin printeistä TIETTY maksaa, mutta kun on hankalaa niin on hankalaa.

Toinen vaihtoehto on mennä painotaloon teetättämään printit. Se on aina kauhean mukava seikkailu, kun kieli on solmussa ja homma saattaa kestää yli viikon ja mikä kauheinta, se maksaa maltaita. Kävin hieman esitiedustelemassa hintoja ja sellainen haluamani kokoinen duuni maksaisi jotain 6000 yeniä. Ja kun tarkoituksenani olisi tulostaa noin 10 kpl sitä kokoluokkaa olevaa duunia, niin hommasta tulisi äkkiä tappavan kallis. Ja Galleriatila pitää kanssa maksaa. Joten jee. Ei ole ilmaista elämä.


Plan A on siis koulun superprintterin halvat printit ja yhteistyökykyinen kouluhenkilökunta joka hymyilee ja keittää kahvit samalla kun odottelen töitäni, Plan B on hankala ja tyly kouluväki ja tuhoisan tyyris painotalo ja Plan C, jota en toivo tapahtuvan, on ei kumpikaan edellisistä vaihtoehdoista ja tuhoutunut näyttely. No mutta sitä en salli tapahtuvan. Kaikki kyllä lopulta järjestyy.
Takaokan jumalat hohoi, vähän jeesiä kiitos!

On se vain niin kumma kun pitää kaikesta aina jotenkin vääntää kättä näiden ihmisten kanssa. Mutta ei se mitään, haba siinä vain kasvaa. Ja eihän tässä ole enää kuin 42 päivää kekkuilua näillä ilmansuunnilla. Sitten on aika pulahtaa viileään Urajärveen ja lämmittää sauna. AH. Sauna kuulostaa maailman kauneimmalta sanalta tällä hetkellä. Toivottavasti tajuatte nauttia saunomisesta täysin sydämin siellä!

Sadekausi on muuten juuri alkanut Takaokassa. Ilmankosteus voi lähennellä pian sataa ja kuumuus voi liimata t-paidan sekunnissa ihoon kun astuu ilmastoinnin pelastamasta huoneesta villiin luontoon. Vielä ei ole tilanne kuitenkaan näin dramaattinen, mutta kohta saattaa järjestyä mulle saunat ihan omasta takaa.


Mitäs muuta täällä on tapahtunut.
No ainakin allekirjoittanut on täyttänyt onnellisesti 24-vee. Se on aika isonihmisen ikä. Koulutyypit Nanako, Tom ja Tomoyo (plus Jenni tuli messiin) pitivät mulle söpöt illallisbibikset ja sain oikean KAKUNKIN ja kaikkea tosi syntymäpäivällistä. Koskakohan mulle on viimeksi tehty syndekakku, jonka päällä on ollut kynttilöitä? Varmaan kun olin 5 vee. Anteeksi jos nyt muistan väärin, äippä.
Mutta tuli oikein lämmin mieli siitä illasta.

work in process, making t-shirts

Sitten olen vain ahkeroinut kilttinä tyttönä koulussa, tehnyt t-paitoja Toyaman vuosittaiselle t-paita festarille ja omaan taidenäyttelyyni, piirtänyt elävää mallia, tehnyt julisteita ja kiillottanut paria urushii-lakka-levyä, josta kerron myöhemmin lisää kunhan ne jonain vuonna valmistuu ja voitte ihastella niitä kuvien muodossa.

T-paita designini - mallina Jenni.

Sitten me käytiin Jennin kanssa yhden mamman kotona, joka haluaa oppia puhumaan englantia, mutta toistaiseksi ei puhu sitä lainkaan. Joten sen englantia puhuvan tyttären kanssa läpistiin jotain ja sitten se mamma aina kyseli, että mitä me oikein puhutaan. Sillä on koira nimeltä Zero ja sitä pidetään autotallissa, eikä sillä ollut siellä ollenkaan leikkikaluja, jotain vasaroita vain lattialla. Sitten se mammeli sanoi, etten saa ottaa sitä syliin, koska se haisee niin pahalta. Aika zeromaista kohtelua sanon minä. Ja totta kai otin sen syliin, kun se oli niin raukka ja vapisi vain nallen suussa.

Jeps, siinä lähes kaikki mitä tänne kuuluu. Mitäs sinne?

Vaarallinen maailma

Päivän mietelause: perhoset eivät vahingoita ketään.

Japani on turvallinen maa monella tapaa. Yöllä (sekä viikolla, että viikonloppuna) saa liikkua rauhassa, eikä tarvitse pelätä peräänhuutelijoita, tai kännisiä äijiä tai mitään. Omaa rauhaa oikeasti kunnioitetaan täällä joskus vähän liikaakin. (Ihmisiin ei niin helposti tutustu kun kynnys vieraille puhumiseen on suuri, mutta se on eri aihe, nyt puhutaan turvallisuudesta.)
Mua ei ole täällä koskaan ulkona liikkuessa pelottanut. Ihan oikeasti. Ei täällä Takaokan landella, eikä myöskään Tokion suurkaupungissa. Ei koskaan. Jos ihmiset ovat jollain suurilla festareilla ja sake virtaa, niin joku saattaa tulla kyselemään, että mistäs neiti on kotoisin, mutta siinä kaikki. Ei ole tullut tarvetta juosta karkuun jostain. Never ever.

Suomessakin on suhteellisen turvallista asua, mutta noin sata kertaa olen todistanut känni-ördäys-tappelun tai muuten vain on ollut hieman jännää, kun on ollut liian myöhään liikenteessä yksin. Mutta mitään ei ole allekirjoittaneelle kuitenkaan koskaan tapahtunut. (Vaikkakin kerran Lahden snägärillä tuli Santun lähentelijä-täti liian tuttavalliseksi kun olin muka hänen onnensa (eli Santun) tiellä. Mutta siitäkin selvittiin mustelmitta.)

Anyhow, Suomella ja Japanilla kummallakin on enemmän vähemmän hyvä maine turvallisuuden puolesta.
Kun Jokelan ammuskeluista kerrottiin Japanin uutisissa, kukaan ei voinut uskoa, että Suomen kaltaisessa puhtoisessa maassa voisi mitään sellaista tapahtua. Ei sitä voineet kyllä suomalaisetkaan uskoa. En minä, eikä varmaan yli viisi miljoonaa muutakaan. Japanissakin on viime aikoina tapahtunut paljon kaikkea kauheaa, mitä ei voi oikein käsittää.
Tuoreimpana tapauksena nyt viimeviime sunnuntaina tapahtunut hullun miehen puukotus-tapaturma Tokion Akihabaralla. Se oli samainen päivä kun serkut Hilla ja Eppu sekä setä Antti lähtivät takaisin Suomeen. Vielä edellisenä päivänä oltiin koko sakki Tokiossa ja niin, pakostahan sitä alkoi kelailemaan, että mitä jos oltaisiin oltu väärässä paikassa väärään aikaan ja samallainen sekopää olisi ollut liikenteessä..

25-vuotias mies oli siis ajanut Akihabaran kaupunginosaan rekalla, hypännyt ulos autosta ja alkanut mielivaltaisesti puukottamaan vastaantulevia ihmisiä. Seitsemän kuoli ja monta loukkaantui. Miehen omin sanoin, hän oli kyllästynyt elämäänsä, ja halusi tappaa kenet tahansa, välittämättä mistään, iästä tai sukupuolesta. Mies saatiin elävänä kiinni paikan päältä. Koko viikon ovat uutiset myllyttäneet asiaa ja nyt vain toivotaan, että pöly laskeutuu ja uhrien omaiset saavat tarvittavaa apua.
Ennen tätä Japanissa on tapahtunut paljon muitakin kauheita puukotustapauksia, tosin ei näin karmivaa, joista joidenkin tekijät ovat jopa tuomittu kuolemanrangaistukseen. Luultavasti tässäkin tapauksessa taitaa käydä niin.

Tällaisten uutisten jälkeen sitä vain alkaa miettimään turvallisuutta vähän eri tavalla. Japanilaiset ovat kilttiä kansaa, mutta työstressin ja elämän merkityksettömyyden myötä jengiä kilahtelee ja veitset alkavat heilumaan. Suomessa ollaan kanssa kyllästyneitä, kiusattuja ja masentuneita ja aseet paukkuvat. Toivottavasti tämä ei ole mikään kasvava trendi.
Seuraavan kerran kun menen Akihabaraan on varmaan hieman levoton olo. Pitää pariin otteeseen katsoa ympärille kun kulkee jossain ruuhkassa. Ja miltäköhän Jokelan koulun opiskelijoista ja opettajista on mahtanut tuntua/ tuntuu edelleenkin.. Elämä ei ole tilastoista tai maineesta huolimatta täysin turvallista missään maailman kolkassa.

Suomessa on ainakin luonnonvoimien kannalta turvallisempi asustaa kuin Japanissa. Nyt lauantaina meinaa järisi koillis-Japanissa 7.2 richterin voimalla.
(Maanjäristysten voimakkuutta mitataan logaritmisella Richterin asteikolla, joka ilmaisee vapautuvan energian määrää. Yhden yksikön kasvu merkitsee aina maanpinnan liikenopeuden kymmenkertaistumista, johon vaaditaan myös 30 kertaa enemmän energiaa. Vasta yli 5,5 Richterin järistykset aiheuttavat aineellista tuhoa edellyttäen, että hyposentrumi sijaitsee lähellä maanpintaa. Tähän mennessä voimakkain mitattu järistys, 9,5 Richteriä, tapahtui vuonna 1960 Chilessä. Maanjäristyksiä ja niiden voimakkuutta rekisteröidään seismografeilla, jotka mittaavat maankuoren pysty– ja vaakasuoria värähtelyjä ja piirtävät niistä seismogrammin.)
Kuusi kuoli, 144 loukkaantui ja joitain ihmisiä on vielä kadoksissakin. HMMM. Japanin alla mannerlaatat ryskäävät ja on vain ajan kysymys kun tulee lisää tällaisia tarinoita uutisiin. Pitää vain toivoa, etteivät tuhot ole kauheat ja vähän sitäki tietty, että ehdin alta pois jos lisää on luvassa. Mutta kuten olen jo aikaisemminkin sanonut, niin tämä Toyaman lääni on sanottu olevan aika seiffi paikka järistysten suhteen. Koputan nyt puuta.

Se mikä Japanissa on maanjäristys on Suomessa ukkonen, joka saattaa osua päähän tai kaataa puita, jotka kaatuvat päähän, mutta that´s it. Ei ole meillä tulivuoria, järinöitä, hirmumyrkyjä tai tornadoja. On vain peilityyni kesäjärvi ja käet kukkuvat metsässä.

Japanissa on myös paljon enemmän myrkyllisiä eläimiä kuin Suomessa. Käärmeitä, hämppiksiä, ja merieläimiä. Mutta ei tämä kuitenkaan mikään Australia ole ja siitäkin maasta olen selvinnut hengissä kotiin.
Joten lopputuloksena tälle kaikelle: pyrin kaikin tavoin palaamaan kotio yhtenä kappaleena, vaikka mitkä hullut olisivat liikenteessä tai jyristykset pauhaisivat jalkojen alla. Jeps, that´s a promise, kohta nähdään!

Pysykää terveinä!