Matkajuttuja osa 2, torneja ja sakuroita

あああああああああああああ！

Lisää höpötystä luvassaaaa!

Seuraavana päivänä aamu valkeni Hiroshimassa.
Watanabe avusti mut ystävällisesti Nishinomiyaan, joka oli seuraava matkakohteeni. Siellä asustaa yksi meidän koululainen Aiko perheineen. Ja jep, perheessä kukaan muu paitsi Aiko ei puhu englantia, joten luvassa oli taas kuumottava kielikylpy. Mutta suoriuduin siitä kuta kuinkin ihan kunnialla. Näytin niille mun taidetta ja selitin, että olen höppänä taideopiskelija Suomesta päivää. Antakaa mulla futon ja ruokaa, niin olen tyytyväinen. Ja näin tapahtui.
Perhe myös hyysäsi mua joka paikkaan! Heti kun pääsin Nishinomiyan asemalle, niin lähettiin ajelemaan Kobeen, joka on kaunis miljoonakaupunki siinä lähestöllä. Perheellä oli fiksaatio näköalatorneihin. Heti ekaksi mentiin Koben Port Toweriin, josta näköalat olivat seuraavanlaiset:

Näköalatornista mentiin purikura -koneeseen, joka on japanilaisten tyttöjen keskuudessa ihan oma taiteenlajinsa. Homma toimii niin, että kaverukset menevät valokuvakoppiin, jossa kone ottaa muutamia kuvia, jonka jälkeen parhaimmat saa koristella mitä söpöimmällä, kauhistuttavimmalla tai äklöimmällä tavalla. Tässä esimerkki:

Tämä menee kategoriaan kamalaa.
Ihan itse koristelin tämän.

Tässä on vähän söpömpi kuva musta, Ryuichista, Jarradista ja Salvadorista. Otettu Uutenavuotena Tokiossa. Yritän pyrkiä mahdollisimman monen kaverin kanssa tästedes purikuraan, sillä se tosiaan on hauskaa ja lopputulos pakostakin aina ihan kauhea. :)

Seuraavana päivänä tutkailimme Aikon kanssa Osakaa. Kaupungista löytyy ainakin yhden päivän tutkailun perustella paljon isoja katuja ja shoppailtavaa. Jotenkin kadut tuntuvat jopa vielä vähän isommilta kuin Tokiossa..

Osakan takoyakit (mustekalapallerot) ovat puolestaan Japanin parhaita. Osakaa kutsutaankin kansakunnan keittiöksi (天下の台所, tenka no daidokoro), sillä siellä kaikki liitty jotenkin ruokaan. Mutta musta tuntuu, että koko Japanissa kaikki liittyy aina ruokaan! Koko ajan puhutaan ruoasta ja telkkarista tulee pelkästään ruoka-ohjelmia ja ruokaa on siellä ja ruokaa on täällä. Japanissa et voi siis välttyä possuttelulta! Kysymys kuuluukin, miten nämä ihmiset pysyvätkään niin pieninä!?!??! No, ruoka on onneksi yleensä tosi terveellistä. Mutta silti olen ihan sitä mieltä, että japanilaisilla on hyvät geenit. Jengi elää pitkään ja pysyy hoikkina. Kivat heille.

Takoyakin valmistuprosessi sekä valmis tuotos.

Näkymät Osakan Shinsekai -näköalatornista. Näköalatorneja on jotain kymmenisen Japanissa, ja nyt Aikon perheen kanssa tuli käytyä kolmessa niissä kahden päivän sisällä. Heillä oli totisesti vahva fiksaatio niihin... Mulle olisi yksikin riittänyt, mutta kieltäytyminen ei käynyt päinsä, sillä he olivat niiiiiin innoissaan niihin menemisestä.

Testailin maisemien kuvailua aurinkolasien läpi.

Illalla mentiin taas torniin! Wuhuu! (Kuchu Teien Tenbodai on nimi). Huipulla oli neonvalo-lattia, tai "Lumi sky walk", joka pisti hampaat ja vaatteet hohtamaan hienosti. Romanttinen yömaisema sekä kaiuttimista sointuva lälly rakkausmusa oli otollinen söpöilijöille ja pariskunnille, mutta mepä vain shekoiltiin Aikon ja Maikon kanssa siellä tarpeeksi häiritsevästi, että saatiin valitukset yhdeltä tiukkikselta ja siihen päättyi mun viimeinen torni-kokemukseni Osakassa.
Siitä hyppäsin yökissabussiin joka vei mut rakkaaseen lempikaupunkiini Tokioon.
Moimoi Osaka, tuli ainakin nähtyä tornia tornin perään.

Jossain vaiheessa aamun sarastaessa tuli pakottava tarve katsastaa maisemat bussin verhojen takaa. Ja Fuji-san:han se siellä tervehti mua lumisine huippuineen auringon hennosti noustessa ylös. Miten hieno hetki. Vihdoinkin törmäsin tähän kuuluisuuteen, jonka aion vielä jonain päivänä valloittaa! (Fuji-vuoren huipulle voi kiivetä vain kesällä, kun se on tarpeeksi turvallista. Joten silloin sitten.)

Aamulla varhain kun sää oli parhain hyppäsin Tokyon bussiasemalta metroon, ja menin Asakusaan etsimään yösijaa itselleni. Huomatkaa noi valkoiset puut, jotka näyttävät ihan lumisilta. Ne ovat kirsikankukkiaaaaaa!

Opettajani oli järjestänyt mulle Tokiosta yhden kontaktihenkilön jonka luona saisin asua, mutta halusin kuitenkin ekan yöni kokeilla kapselihotellia! Se oli maineensa mukainen pieni kapseli, jonka katossa oli telkkari. Samassa huoneessa oli tilaa noin kolmellekymmenelle hengelle, mutta onneksi siellä oli sinä yönä vain viisi tyyppiä. Se oli siis tarpeeksi rauhallinen mesta ihan Asakusan aseman vieressä ja perijapanilaisena kokemuksena voin suositella heille, jotka eivät kärsi klaustrofobiasta. Nukuin vielä kaiken lisäksi toooodella hyvin. (Saattoi varmaan johtua siitä, että matka alkoi jo tässä vaiheessa hieman väsyttämään.)
Mutta edessäni siinsi kuitenkin vielä kaikista siistein juttu: Elikä KIRSIKANKUKKIEN TUIJOTTELU bileet, also known as HANAMI!

Yo peace, sakurasakurarakurasakura, yo!

Japanilaiset menevät ihan sekaisin sakura (kirsikankukka) -aikaan! Puistot täyttyvät iloisesta sakista, jotka juhlivat valkoisten puiden alla, syövät ja juovat hyvin. Tulee vahvasti mieleen Suomen vappu, mutta vaikka japanilaiset ovatkin usein juopuneita, he eivät ördäile. Siinä on suomalaisten ja japanilaisten juhlijoiden ero. Japsit ovat humalassakin aina peruskohteliaita, tosin toki todella paljon rohkeampia heittämään juttua ja lähestyvään vieraita. Mutta tämähän on selvä. Mutta missään ei näkynyt riidanhaastajoita, peräänhuutelijoita tai nurkkiin kuseskelijoita. Kohteliaisuus ennen kaikkea. Kännissäkin.

ja tässä on uusi japanilainen isosiskoni Miki Suzuki, jonka taiteilijaluukussa lähellä Shibuyaa (ei pöllömpi lokaatio muuten) sain asustella. Hän on 36-vee erittäin boheemi kuvittaja, joka harrastaa mm. vuorikiipeilyä ja soutamista. Sönkättiin yhdessä japani-enkkua, vähän niin kuin omalla kielellä mentiin. Mutta silti ymmärrettiin todella hyvin toisiamme. Useimmiten ainakin. Yhdessä vietettiin hänen kavereiden kanssa hanamit Uenossa, mikä oli hieno hetki elämässä. Eka hanami hei! Historiallista suorastaan!

Miki halusi myös ihan välttämättä viedä mut DISNEYLANDIIN! Olin aluksi vähän, että juu ei tarvitse kiitos, mutta koska hän vaatimalla vaati (japanilaiset ovat kovia viemään mua joka paikkaan), niin mikäs siinä sitten. Ostettiin iltapassit ja ihasteltiin ilotuksia, valoparaatia ja ehdittiin käydä vielä kahdessa laitteessakin, ennen kuin paikka meni kiinni. Ja täytyy rehellisesti sanoa, vaikka vähän hävettääkin, että Disneyland oli ihan älyttömän hauska paikka! Aikamoinen turistirysä ja krääsämesta, mutta laitteet ovat hauskoja ja ilmapiiri sadunomainen. Rahastusta kenties, mutta niin moni muukin hieno asia elämässä on. Pakko päästä taas joskus Disneylandiin! Ja Disney Seahin!

Kirsikankukanlehdet valtasivat ankkalammen Tokyon Uenossa.

Tokioreissun aikana ehdin muuten hävittää kännykkänikin metroon, mutta Mikin avuliaisuuden avulla sain kuitenkin puhelimeni takaisin: HUH! Olisi ollut elämä kovin vaikeaa ilman sitä, sillä uusi vaihto-oppilas Jennikin oli tekemässä tuloaan Japanin maahan ja ilman luuriani, hän ei olisi saanut muhun minkäänlaista yhteyttä. Ja muutenkin, onhan se aina ihan kuin vasemman käden hukkaisi, kun kännykkä katoaa. Aluksi ajattelin, kun Japaniin tulin, että pärjäisin täällä kokonaan ilman puhelinta, mutta se ei ole millään tavalla mahdollista. Niin surulliselta kuin se kuulostaakin.

Viimeisenä päivänä Tokyossa menin hana-matsuriin, eli vapaasti suomennettuna "kukka festareille" Tokyon Gokokuji -pyhättöön. Hana-matsuri juhlistaa Buddhan syntymäpäivää aina huhtikuun ensimmäisenä sunnuntaina. Juhlaan kuuluu paraati, missä on pappishenkilöitä, musisointia, KUKKIA ja somia lapsia puettuna hienoihin juhlavaatteisiin. Tämä muksu näyttää tosin vähän tympääntyneeltä juhlahumusta huolimatta..

Pappi kyseisen pyhätön portilla.

Hama-rikyu puistossa voi bongailla kukkapeltoa ja pilvenpiirtäjää vieretysten.

Ja pimeän tultua siellä sai ihastella valaistuja sakurapuita.

Tässä vaiheessa mun matka oli kestänyt jo ihan tarpeeksi pitkään, puolivieraita ihmisiä oli kiusattu riittävästi, ja muistikortit kameroissa ja aivoissa olivat jo aivan täynnä.
Oli siis tullut aika palata kotiin!

Ja ainiin! Unohdin melkein mainita, että koin Tokiossa viimeinkin ensimmäisen maanjäristykseni! Tämä tapahtui Mikin lattialla makoillessani, puoliunessa ollessani. Ihmettelin aluksi, että kuka ravistelee taloa, kunnes tajusin, että maan supervoimathan ne! Ihan ihmeellinen tunne, tuli voimaton ja pieni olo, eikä samalla voinut oikein käsittää mistä on kyse. Järistys ei ollut kovin suuri, mutta kuitenkin tarpeeksi iso, että se tuntui ytimessä asti.

SHAKE-SHAKE!
Olipa hieno reissu kertakaikkisesti.

Matkajuttuja osa 1, okonomiyaki ja Little Boy

Heipat!

Jonna-Konna palaa takaisin sivistyksen ja internetin pariin!

Olen ollut nämä kaksi viimeistä viikkoa matkoilla ympäri Honshua ja vihdoinkin tänään kameran muistikortit on tyhjennetty, univelat saatu melkein maksettua sekä uusi suomalainen vaihto-oppilas JENNI saatu turvallisesti saatettua Takaokan huomaan. Joten näin ollen voin viimeinkin istahtaa aloilleni, hörpätä chu-hi:ta ja muistella mitä matkoilla tapahtuikaan.


Homma alkoi Takaokan rautatieasemalta eräänä sateisena aamuna kello viiiisi. Aivan liian aikaisin kaksi kuukautta lomilla olleen taiteilija-rentun makuun, mutta vaihtoehtoja ei pahemmin ollut. Minä ja luokkakaveri Takuro ostettiin halvin mahdollinen junalippu eli juuhachi-kippu, jota myydään vain niinä aikoina kun koululaisilla on lomat. Lippu on halpa, mutta sillä voi matkustaa vain hiiiiiiitaissa paikallisjunissa, jotka pysähtyvät lähes joka asemalla. Määränpäänänämme oli Izumo, joka ei sinänsä ole niin kaukana, (Takaokasta jotain 400 km), mutta matka sinne kesti 15 tuntia! Jep, junasta junaan mentiin. Ja ilman paikallisen apua en olisi koskaan selvinnyt moisesta, sillä joskus junaa piti vaihtaa hirveätä haipakkaa, eikä virheliikkeille tai turistille ominaiselle haaveilulle, jäänyt paljon aikaa.

Matkan varrella eksyimme mm. Okayamalle. Sieltä löysimme suihkulähdehärpäkkeen.

Kello oli jo myöhä kun päästiin Izumoon ja siellä odotteli toinen luokkakaveri Watanabe, jonka Obaasan eli mummon satavuotisessa talossa saatiin asustaa pari yötä.
Se oli jännää. Paikka puhui selkeästi satavuotisella äänellä. Nurkat narskuivat ja tuntui, ettei sellaisessa paikassa ollut lainkaan soveliasta puhua englantia. Japanilla siis mentiin. Watanaben mummi, joka lähentelee 90-vuoden ikää oli myös paikallinen nähtävyys itsessään. Hän oli ihan tolkuttoman freesissä kunnossa, piti meille teeseremoniat sun muut japanilaiseen tapaan. Terve kuin pukki sanoisin, ja niinhän japanilaiset tuppaavat yleensä olemaankin. Juttua myös pukkasi: "Kun minä olin nuori, niin ei silloin ollut mitään intternettiä.."

Obaasan katolla oli jännää. Mummi huuteli alhaalta: "olkaapahan varovaisia siellä!"

Izumo on kuuluisa warigo-sobastaan (eli tattarinuudelista) ja Taisha shrinesta (eli pyhätöstä). Ja hyvin mummin tatamilla nukutun yön jälkeen lähdettiin näitä kyseisiä juttuja ihmettelemään. Japanilaisten keskuudessa erityisesti Izumo on suosittu vierailukohde, mutta turistit eivät ole vielä paikkaa löytäneet. Sain siis osakseni ennätysmäärän salaisia katseita. Yleensä japanilaiset eivät kohteliaisuudestaan viitsi tuijottaa ulkkareita, mutta nyt tuli kyllä parit katseet havaittua.

Taisha pyhätön päädyssä olevaan olkisysteemiin kun heittää kolikon ja JOS se sattuu ekalla yrittämällä jäämään kiinni, niin heittäjästä tulee possurikas! Ja arvatkaapas vain kuinka mulle kävi? Jep, yeni tarttui ekalla heitolla. ja katsokaapa tarkasti tuota olkihärveliä: se on TÄYNNÄ kolikoita. Joku päivä vielä joku epätoivoinen rosmo käy tyhjentämässä tuon raha-apajan. Siellä on varmaan aikamoinen määrä valuuttaa piilossa!

Tässä on sobaa Izumo tyyliin! Soba tarjoiltiin tuollalailla kerroksittain. Jokaisen astian sörsselit pystyi maustamaan näin vähän eri lailla. Hieno keksintö.
Soba oli hyvää ja tämän jälkeen käytiin vielä paikallisissa pajoissa, missä sai ihastella perinteistä japanilaista keramiikka-osaamista ja tämän jälkeen päivä olikin pulkassa. Mummin huomiin siis palattiin.

Kömpelöt ninjat yrittivät kivuta linnaan. No luck at all.

Seuraavan yön jälkeen lähdettiin Watanaben äidin kyydillä ensiksi pieneen kylään Yoshitaan. Se oli mulle erityisen tärkeä ja hieno paikka, sillä itse Hayao Miyazaki on käyskennellyt siellä ja hakenut inspiraatiota ja tehnyt luonnoksia Mononoke Hime -animaatioon. Yoshitassa on metallinvalmistuspaja nimeltä Tatara, joka on lähes samannäköinen kuin mitä Mononoke Himessä. (Muistatteko sen kohtauksen, missä on se ISO härveli ja kauhea määrä naisia tekee töitä sen parissa. He valmistavat metallia). Tatarasta Mononoke -elokuvan ihmiskylä on myös saanut nimensä (Tatara Ba = metalli kaupunki). Siellä asuvat ne ihmiset, jotka valmistavat ishibiya -aseita ("käsitykkejä") ja hakkaavat puita, jotta voisivat valmistaa niitä. Ja tästä metsänhenget (kodamat ja Mononoke) eivät pidä ja tämä onkin koko elokuvan suuri ristiriita.
Jos ette ole vielä elokuvaa nähneet niin katsotkaa katsokaa katsokaa!
Siellä sitä kuitenkin oltiin. Ihan pokkana. Olo oli vähintäänkin epätodellinen. Juuri tällaisten hetkien takia olen täällä. Ei mitään Tataraa voi Suomessa kokea!

Tatara sisältä ja ulkoa. Kuvasta ei saa paljon selkoa, mutta tuolla härvelillä siis valmistettiin metallia. Pajan päädyssä voitte nähdä tuon nauhan, jossa on valkoisia papereita. Se on pyhää aluetta, joka omistettu pajan jumalalle, joka on sattumoisin nainen, ja tämän seikan takia naiset eivät oikeasti saaneet tehdä töitä täällä. Mutta Mononoke -leffassa asia oli juuri päinvastoin: Miyazaki nimenomaan halusi, että työläiset olivat naisia. Girl Power! ja sitä rataa. Monoke Hime -elokuva kohtaukset tapahtuvat Muromachi aikakaudella ( 1392-1573 tai 1333-1487), jolloin naisten asema Japanissa vahvistui. Hayao on selkeästi naistenmies. Monet hänen elokuviensa päähenkilöt ovat naisia, oletteko huomanneet?

Vanha piirros Tatarasta.

Kun avasin pajan oven olin ihan varma, että sadat Makkuro kurosuket juoksivat pimeään piiloon. Olen ihan varma!

Makkuro Kurosuke = Nokipallero :)

Yoshita-Muran jälkeen vuorossa oli Miyajima ja Hiroshima. Miyajima pieni saari lähellä Hiroshimaa josta löytyy tämä kuuluisa O-torii (Shintolais-pyhätön portti) vedessä. Se on yksi maailman kulttuuriperintö –kohteista ja sieltä löytyy Itsukushima pyhättö, Daiganji temppeli, Misen vuori, kauhea määrä kesyjä peuroja, jotka steppailevat ihmisten joukossa kaduilla ja vaikka mitä muuta. Hyvä paikka visitoida jos siellä päin sattuu olemaan.
Miyajimaan pääsee helposti Miyajimaguchista lautalla, ja se maksaa vähän (170 yeniä, mutta Suomesta jos ostaa JR passin, niin matka on ilmainen), myös Hiroshimasta menee botskeja saarelle, mutta se maksaa huomattavasti enemmän kuin jos ottaa junan ekaksi Miyajimaguchiin ja siitä lautalla saarelle.

Takuro, O-torii, Watanabe

Liian kesyjä peuroja! Vaikka niitä olisi miten käännellyt, väännellyt tai halaillut, ne eivät olleet moksiskaan. Ihan kuin vanha kunnon Mooses koira! Ainut asia mikä sai heidät innostumaan oli ruoka!


Hiroshimaan päästiin illan suussa, ja ehdittiin nähdä Genbaku tai A-bomb Dome, joka on Hiroshiman rauhan muistomerkki. Ainut rakennus siellä, joka on jätetty atomipommin jälkeiseen jamaan, muistuttamaan mitä on tapahtunut ja mitä ei koskaan enää pitäisi tapahtuman.
Elokuun kuudentena päivänä vuonna 1945 kello 8:15 aamulla, amerikkalainen B29 pommikone pudotti Hiroshimaan ensimmäisen atomipommin ikinä. Pommi räjähti noin 600 metriä lähes tismalleen rakennuksen yläpuolella, ja tästä syystä jotkut seinät pysyivät kuin ihmeen kaupalla pystyssä ja rakennuksesta jäi jotain jäljellekin.
Historian saatossa, monet ovat toivoneet, että rakennus purettaisiin kipeiden muistojen vuoksi, mutta nyt se halutaan lähes yksimielisesti säilyttää, ja nimenomaan juuri tuollaisena, miltä se näytti tismalleen atomipommin pudottamisen jälkeen.
Vuonna 1996 A-Bomb Dome nimettiin virallisesti yhdeksi maailman kansanperintö rauhanmuistomerkiksi, joka muistuttaa meitä tekemästä samaa virhettä uudestaan.

A-Bomb Dome auringonlaskun aikaan. Kummitustalo jonka veroista ei ole olemassakaan.

Myös Hiroshiman Peace Memorial Museo on pakko nähdä ja kokea -paikka. Meillä oli poikien kanssa vain tunti aikaa katsastaa se, joka oli selkeästi liian vähän. Olkaapa siis fiksumpia jos sinne menette ja varatkaa museolle enemmän aikaa.

Atomipommi joka pudotettiin Hiroshimaan vuonna 1945 oli nimeltään ”Little Boy” eli Pikkupoika, sillä sen oli tarkoitus olla paljon suurempi pamaus, mitä se loppujen lopuksi oli. Pienempi tai ei, pommin tuhot olivat valtavat. Vuoden loppuun mennessä pommi oli tappanut 140.000 japanilaista. Viisi vuotta myöhemmin määrä oli noussut 200.000:een. USA:n virallisissa versiossa puhutaan edelleen epämääräisesti ”kymmenistä tuhansista”.

Tästä aiheesta voisi kirjoittaa paljon, mutta aion tiivistää tietoni ja kokemukseni nyt suht´ tehokkaasti. Lisätietoa kannattaa käydä hakemassa joskus paikan päältä, suosittelen!
Elikä suuri ja mahtava Amerikka halusi pudottaa atomipommin Japaniin, sillä maa oli tuolloin heikoilla jäillä, ja USA halusi näin lopettaa kertapamauksella kauan kestäneen sodan ja miehittää Japanin. Juuri Hiroshimaan pommi pudotettiin, sillä sen ympärillä oli kaupunkialuetta ainakin 3 mailia (4800 metriä) halkaisijaltaan ja pommin vaikutusta haluttiin näin tarkasti tutkia. Se oli myös yksi niistä otollisista pomminpudotuspaikoista, missä ei ollut amerikkalaisia sotavankeja. Jeps, jotenka niin sitä mentiin.
Säteilyn, lämpö- ja paineaallon yhdistelmä tappoi hetkessä paljon ihmisiä, mutta he jotka eivät kuolleet heti kärsivät kauheita vammoja, joita voitte vain kuvitella, ja monet heistä kuolivat näihin vuosia myöhemmin tai kärsivät niistä edelleenkin. Atomirutto on oiva sana kuvaamaan pommin aiheuttamaa "sairautta".

Hiroshima ennen ja jälkeen "Pikkupojan".

Tässä yksi kuvaus paikallisen suusta, hän oli nähnyt ihmisiä, joiden yläruumiit olivat palaneet: "Kuorituneen ihon alta näkyi kosteaa ja hetteistä lihaa... Eikä heillä ollut lainkaan kasvoja! Heidän silmänsä, nenänsä ja suunsa olivat kaikki palaneet pois, ja näytti kuin heidän korvansa olisivat sulaneet. Etupuolta oli vaikea erottaa takapuolesta."

Pommi sulatti lihan ohella, metallia, lasia, posliinia, you name it..

Museo oli rankka. A-Bomb Dome oli rankka. Mutta mikä tuli mulle pienenä yllätyksenä oli, että Hiroshima on kaunis ja vehreä kaupunki! Siis täydellisessä jamassa tänä päivänä: täynnä nuoria, elämää ja vehreyttä! (Ja hippejä, jotka laulavat sodanvastaisia lauluja siltojen alla.)
Jos mut olisi heitetty tietämättäni jonnekin Hiroshiman puistoon tai kadulle, ilman että tietäisin siis missä olisin, ja sitten kysyttäisiin, että arvaa mikä kaupunki? En ehkä ihan heti olisi vastannut Hiroshima. Sitä jotenkin luulisi, että kaupunki olisi vielä enemmän rikki pommin jäljiltä. Mutta ei. Hiroshima eli "Wide Shore" = "Aava Rannikko", on elinvoimainen ja kaunis kaupunki, missä sodan varjo näkyy vain niissä paikoissa missä sen annetaan näkyä. Ihmiset ovat selkeästi jatkaneet matkaansa, antaneet anteeksikin kenties.

Hiroshima on kuuluisa atomipommin ohella myös Okonomiyakista (eli vähän niin kuin japanilaisesta letusta! :) Jos mennään näin kevyempiin aiheisiin. Okonomi tarkoittaa ”mitä haluat” ja yaki ”grillattu tai paistettu” eli okonomiyaki karkeasti tarkoittaa ”kokkaa mitä haluat”. Ja Hiroshimassa se on parasta koko Japanissa! Sanoi arvon opettajani ainakin. Pitkän päivän päätteeksi pistimme Okonomiyakit ja biirut naamaan, juttelimme jo vähän kevyemmistä aiheista ja valmistauduimme lähtemään kukin omille teillemme. Seuraavana aamuna minä suuntasin Osakaan, Takuro kotiin Kyushun saarelle ja Watanabe Takaokaan. Siitä ensi jatkossa.

Tuima täti pisti Okonomiyakit ojennukseen.

Muotsikan näyttely ja valmistujaiset

Sain yllätyspyynnön viime viime viikolla Lahden Muotsikalta, että pitäisi lähteä Tokioon auttamaan Muotoiluinstituutin näyttelyn pystytyksessä. No mikäpä jottei! Sen viikon lauantaina olisi ollut yhden kaverin isot läksiäisbileet Toyamassa, mutta koska ihmiset olivat aika vakavissaan siitä, että apua tosiaan pystytyksessä kaivattaisiin, oli siis pakko unohtaa Toyaman ilot ja Takaokan sateet ja rientää apuun.

Näyttelypaikka oli täydellinen! Tokion Roppongin Midtown Tower -nimisessä pilvenpiirtäjässä (missä on paljon design-liikkeitä ja taide-elämää), viidennen kerroksen Design Hub:issa kelpasi kyllä pystyttää näyttelyä. Oppilastöitä näytti olevan aluksi hieman liian vähän suhteellisen isoon huoneeseen, mutta saimme kuitenkin kaiken ripoteltua tyylikkäästi ympäriinsä ja lopputulos oli täydellisen hallitty, eikä ollenkaan liian vähäinen.

Tässä ennen ja jälkeen kuvassa vasemmalta oikealle: Mako (opiskellut Muotsikassa), Simo (Temu ope), Wataru (opiskellut sekä Muotsikassa, että TaiKissa), Miwa (parhaillaan Muotsikassa) ja Hiro (entinen Muotsikan ope, nykyään eläkkeellä ja asustelee Päijänteen rannalla).
Tämä oli siis meidän pystytys-tiimimme. Ja VAU, mitä porukkaa he olivatkaan! Tuli älyttömän kotoisa olo kun sai puhua suomea paljon ja hartaasti. Miwa erityisesti lämmitti mieltä, sillä hänen suomensa on niiiiin hyvä! Sain myös kunnian yöpyä ekan Tokio-yöni hänen kotonaan Kisarazussa. (Miwan kotona oli viisi koiraa ja hänen perheensä oli aivan mahtava, joten viihtyvyys oli taattu. ) KIIIIIIITOOOOOOOOOOOOS!

Kolmetoistatuntisen työpäivän päätteeksi fiilis oli korkealla ja kuin ihmeen kaupalla kaikki työt hienosti juuri oikeilla paikoillaan. Ja koska seuraavana aamunakin kaikki näytti olevan kohdallaan, piti vain henkisesti alkaa valmistautumaan tapaamaan kaikennäköistä taide-, ja design porukkaa. Odotin myös innolla suomalaista salmiakkia, ruisleipää ja juustoa, mitä oli luvattu tarjoiltavan illan avajaisissa!!
Ja niissä kekkereissä tapasinkin paljon tärkeitä ihmisiä.
Joillekin uskaltauduin jopa sönkkäämään jotain japaniksi, mutten muista kyllä tarkalleen mitä, sillä kävin niin ylikierroksilla. Toivottavasti kuitenkin jotain järkevää. :)
Nyt voin vain odotella, että esim. GK Graphics -mainostoimistosta tai muusta pikku-firmasta (GK on yksi maailman suurimmista mainos-, design firmoista) soiteltaisiin töihin. :) Tapasin ainakin kyseisen firman johtajan. Annoin hänelle myös kaksi postikorttiani.
Hmm, mihinköhän hän ne lätkäisee, mietinpä vain.. :)



Multimediatuotanto ja MM04:kin oli näyttelyssä hienosti edustettuna, sillä tv:ssä pyöri monia meitin animaatioita! Hyvähyvä. Monet japanilais-silmät ovat nyt tapittaneet meidän töitämme, miettikääpä sitä!
Avajaiset olivat siis onnistuneet, ruisleipä hyvää ja näyttely hieno. Parhaillaan tänään maanantaina sama työtiimi miinus minä purkaa näyttelyä, joten toivotan tsempit heille! Mun piti tulla takaisin Takaokaan pari päivää sitten, sillä luokkakavereilla ja Kazumilla oli viralliset valmistujaiset. Mutta sydän jäi Tokioon, uskokaa pois, olen siis täysin hengessä mukana, ja toivoisin täysillä olevani siellä nyt auttamassa Suomi-Japani tiimiä.

Ma(sa)kon kanssa pyörittiin Tokion kaduilla seuraava päivä. Asakusassa oli kultaisen lohikäärmeen tanssi-spektaakkeli jota käytiin ihmettelemässä. Tarjolla oli perinteistä japanilaista laulantaa ja loharin sekoilun katselua.

Syötiin myös mocheja, eli palleroita, jotka on tehty riisistä jota on vatkattu niin kauan, että siitä tulee sellainen sitkeä tahmapallo.

Se on hyvää, vaikka kuulostaakin ehkä hieman epäilyttävältä.. Jostain kumman syystä joka vuosi noin viisi ihmistä tukehtuu näihin mocheihin. Ja myös jostain kumman syystä tyypit ovat lähes aina miehiä.. Hehe, yrittävät raukat ahmia herkkupalleroita niin tiuhaan tahtiin, ettei hyvä heilu.

Tässä on herkku-mochi ja allekirjoittaneen purrut kynnet.
Minä en kuitenkaan tukehtunut! Joudutte siis vielä kestämään mun juttujani.

Mochista

Tämä nainen lauloi korkealta ja kovaa.

Koko päivä meni Makon kanssa pyöriessä. Hän on loistotyttö, sain jopa yöpyä hänen kotonaan, ja näin ollen säästin taas vähäisiä pennosiani. Turha varmaan enää edes kauheasti mainita, että Japanissa ne pennoset jotenkin vain katoavat ekstra-nopeaan. On siis hienoa, jos tuntee isoista kaupungeista jonkun jonka yönä voi yöpyä, sillä kaikkeen muuhun, kuten liikkumiseeen, syömiseen ja shoppailuun saa upotettua yllättävän paljon rahaa. Jos ei ole valppaana siis.

Seuraavakin päivä oli omistetty hengailulle, tapasin jotain Toyama-jengiä, istuskeltiin Izakayassa, ja tällä kertaa kiltti herra Wataru majoitti mut hienoon, tosin suihkuttomaan kommuuniinsa, kiitoskiitos siitä hänelle. Vikana päivänä käytiin Watarun ja Masan (joka hänkin ollut TaiKissa vaihdossa) kanssa Roppongi Hill:sin taidenäyttelyssä ja viimeinkin näin tämän näköalan, mikä on jo pariin otteeseen pitänyt nähdä. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan ja näin Tokio- reissuni sai hyvän päätöksen. Torstaina siis hyppäsin taas Shinkanseniin eli luotijunaan, joka vei mut takaisin Takaokan metsään. Jipii-jipii...

Haluaisin ihan tosissani muuttaa isoon kaupunkiin!

Kuka ei kuulu joukkoon?

Perjantaina oli sitten viralliset valmistujaiset mun koulussa ja paikka oli täynnä helpottuneita ja kauniita vastavalmistuneita. Monia en takuulla enää koskaan tapaa. Ja aika haikeaahaan se on, vaikken monien kanssa koskaan mitään syvällistä olekaan kielimuurien takia jutellut, mutta silti heitä tulee olemaan kova ikävä. Kaikkea parhautta heille. Joku päivä saatan minäkin sitten valmistua :)
Tsempit myös Suomeen omalle luokalleni MM04:lle!
Tehkää parhaat lopputyöt, tai saatte satikutia ja loppukesästä näkyy!

Kielellisistä probleemoista

Olen ollut laiskimus blogini ylläpidon suhteen.
Gomen ne!
Mutta laiskimus en ole ollut muussa elämässäni.

Olen meinaan alkanut vihdoinkin opettelemaan japaninkielen kirjoittamista ja lukemista.
HURRAA!
Aika kauan siinä menikin, että tajusin kuinka paljon se tulisi helpottamaan elämääni. Jääräpäänä halusin vain keskittyä puhumiseen, ja se olikin ihan hyvä idea, jos meinaan lähtisin NYT pois, mutta koska aion olla täällä vielä elokuuhun asti, taitaa olla aika oppia väkkäröiden kirjoittamista.


Peruspuhumisen kanssa menee jo ihan hyvin. Kai. Se riippuu paljon päivästä ja tunnelmasta. Joinain päivinä itsetunto lepattelee taivaissa kun pystyy heittämään jonkun hyvän kommentin japaniksi tai jos yleensäkään ymmärtää vastata about oikein jos joku kysyy jotain. Silloin on hienoa olla olemassa. Toisinaan taas olo on kuin pikkulapsella, joka juuri ja juuri osaa sanoa pari sanaa... Ja ne päivät tosissaan masentavat. Mutta sieltä tuhon ja kadotuksen kielellisistä pohjamudista noustaan aina!
Kielen oppiminen kun on kovin myrskyisää. Ei kaitiken pidä ihan kauheasti säikähtää jos tämä päivä ei ollut verbaalisesti yhtä sujuva kuin eilinen. Kyllä ne vieraat sanat alkavat pikkuhiljaa tulemaan ulos suusta, kunhan niitä vain tarpeeksi usein uskaltaa käyttää.
Uskaltaminen onkin se juttu. Muistan, kun opettelin puhumaan englantia, ja oli varsin tuskaista joskus selittää jotain asiaa, koska pelkäsi tekevänsä virheitä. Ja siihen se selittäminen sitten usein jäikin. Nyt on ihan sama juttu japaninkielen kanssa. Sitä osaa jo jotain selittää, mutta liian usein kuitenkin käännän puheen englanniksi, sillä japaninkielen kanssa olen vielä niin epävarma. Toki teen virheitä lähes jokaisessa lauseessa, mutta kuitenkin niitä lauseita ymmärrettäisiin. Ja virheitä tekemällä oppii niiiiiiiiiin paljon! Joten pitäisi vain uskaltaa ja yrittää ja kompuroida ja kaatua ja nousta taas ylös. Tämä on japanin- ja kaikkien kielten oppimisen ydin.

(Siivitän juttujani uusimmilla meri-photoilla.)

Ja jos vain uskallan puhua japania, ihmiset täällä ovat niin innoissaan. Näkisittepä jotkut! Heittävät voltin riemusta kun sanon konnichiwa vaikka sen nyt osaa kuka tahansa sanoa. Japanilaisten mielestä heidän kielensä on niin vaikea, että jos ulkomaalainen osaa sitä vähänkin, hänen on pakko olla puolinero. (Olen muuten samaa mieltä japsien kanssa siitä, että heidän kielensä on vaikea.) Yrittämällä kommunikoida japaniksi, vaikka olisikin kuinka vaikeaa, voittaa paikallisten sydämet puolelleen. ( Tämä pätee varmaan taas kaikkia kansalaisuuksiin.) Ja kuten olenkin jo aikaisemmin kertonut, että täällä Takaokan mannuilla, harvat ihmiset edes puhuvat enkkua. Heidän kanssaan kielelliset vaihtoehdot ovat siis joka tapauksessa vähissä.


Mutta tosiaan, nyt on sitten aika opetella hiraganat, eli japaninkielen ”aakkoset”, jonka jälkeen otan haltuun katakanat, joilla kirjoitetaan lähinnä ulkomailta tulevat lainasanat, ja sitten lopulta siirryn kanjeihin, jotka ovat merkkejä, jotka ilmaisevat kokonaista sanaa ja ajatusta.
Näissä on haastetta, hyvät ihmiset! Mulla on vähän sellainen tunne, että en tule koskaan olemaan valmis tämän Japani-seikkailun kanssa. Tämä kieli ja kulttuuri tulee vainoamaan mua lopun elämääni, siltä tämä alkaa vähän haiskahtamaan.



Olen selkeästi ylittämässä nyt jonkinlaista kriittistä raja-aitaa vaihto-oppilaana olemisessa. Kohta kuusi kuukautta olen vaeltanut Japanin kaduilla tajuamatta lähes yhtikäs mitään mitä ympärillä lukee! Kuvitelkaapa, millaista elämänne olisi, jos ykskaks kadottaisitte taidon osata lukea. Miten vaikeaa olisi selvitä jokapäiväisestä elämästä.
(Tosin lukemisen ohella en ole myöskään osannut puhua tai käyttäytyä oikealla tavalla tai yhtään mitään.)
Lukutaidottomuus on alkanut juuri NYT, näinä päivinä, sapettamaan sen verran liikaa, että sille on pakko tehdä jotain. Aluksi kaikki oli vain jännää, uutta ja mielenkiintoista, oli oikeastaan ihan sama osasiko sitä lukea vai ei, oli niin kova vauhti päällä. Mutta nyt siskot ja veljet, muutoksen aika on käsillä!

Yksi ärsyttävimmistä lukutaidottomuuden tuomista haitoista on ollut, kun en ole osannut lukea sanaa: ILMAINEN.
HEHEH, olen muutaman kerran kylmästi painellut jonkun ILMAISEN tuotteen/tapahtuman/asian ohi, sillä en ole vain osannut lukea.
Mutta nyt, BEHOLD!
Japaniksi ilmainen on = muryou

無料　　

Ja tässä ovat sen kanjit.
Ekan kanjin merkitys on –ei mitään- ja toisen –maksu-
Jeps, nyt tiedän sitten paremmin kun kultaa jaellaan kadulla ilmaiseksi. En kävele enää ohi.

Näiden kahden kanjin ohella osaan seuraavien sanojen kanjit:

Puu = ki 木
Metikkö (pienempi kuin metsä) = hayashi 林
Metsä = mori 森
Tuli = hi 火
Nainen = jo-sei 女性
Kuukausi, kuu = tsuki 月
Päivä = hi (huom. Lausutaan samalla lailla kuin tuli, mutta kanji on eri) 日
Minä = watashi 私


Mutta kuten sanottua, aluksi valloitan hiraganat. Niillä voin sitten kirjallisesti selittää kaiken, vaikken kanjeja osaisikaan. Sanomalehteä tai muuta kirjallisuutta en tosin pysty lukemaan ennen kuin hallitsen jotain 2 000 kanjia, joten siitä herkusta ei tarvitse unelmoida vielä vähään aikaan.. Kaiken kaikkiaan kanjeja on noin 10 000.
Kuinkakohan paljon on olemassa heitä, jotka nämä kaikki osaavat? HM.

(Pekka, mitä ovatkaan nämä linnut?)

Olen kysynyt monilta nuorilta japanilaisilta harrastavatko he kanjien opiskelua vapaa-ajallaan. Eivät kuulemma. Se ei siis tee sinusta kulmakunnan makeinta tyyppiä, jos osaat kaikki 10 000 kanjia. Tai tekee varmaan JOISSAKIN nörttivallankumous-piireissä, mutta yleensä kun nuori japanilainen on ne pakolliset 2 000 merkkiä kerran koulussa oppinut lukemaan, niin niillä pärjää jo vallan mainiosti elämässä.

(Tämä ei nyt mitenkään liity aiheeseen, mutta tällaisia meriolentoja oli rantautunut piitsille kauhea määrä pari päivää sitten. Raukkojen joukkoitsemurha..)

Mutta toivottakaa mulle tsempit noiden väkkyröiden opetteluun. Sitä tarvitaan. Alkaa tulemaan pikkuhiljaa jotain järkeä tähän elämään kun alkaa ymmärtämään mitä kylteissä, tienviitoissa ja papereissa lukee. Mun Japani-elämässä aikuiseksi kasvu on vielä kaukana, mutta nyt ollaan jo noin esikoulu-vaiheessa. Julistan täten siis vauva-en tajua mistään mitään -aikani virallisesti päättyneeksi.
Banzai!
じゃあ、またね！


ps。Meikä lähtee lauantaina Tokioon pystyttämään jotain taidenäyttelyä. Mahtaa tulla mukavaa. Mutta siitä lisää ensikerralla! Heipat!