ただいま！

Viikko takana Suomessa ja on jo kauhea vilu. Ja ikävä takaisin Japaniin. Tuli aikamoisena yllätyksenä (vai tulikohan sittenkään?), kuinka vaikeaa tänne on taas asettua. Kaikki on täällä ennallaan ja kuvioiden pienuus ahdistaa. Unelmat Japaniin paluusta saa hymyn huulille, kunhan vain eka saan koulun kunnialla loppuun ja japaninkielen kunnolla suuhuun.

Unohdin näyttää julistekurssini Takaoka -julisteet. Tämän paikan siis jäätin taakseni, ja todella luultavasti ikuisesti. Ei sinänsä pöllömpää maaseutua, varsinkin kun katsoo näin Suomesta käsin.







Seuraavat henkilöt olivat vahvasti mukana mun viimeisissä päivissä. Ilman heitä kaikki olisi ollut hankalaa ja 40 kilon kassien kantaminen Naritan lentokentälle mahdotonta.
Miten paljon hyviä ystäviä jäikään taakse... Jo sen takia pelkästään vaihtoolähtö on parasta mitä ihminen voi itselleen tehdä: jotta tutustuisi ihmisiin, jotka tulevat jättämään ison jäljen suhun ikuisiksi ajoiksi.

Vika luokkapotretti. Nyyh.

Eda kantoi kunnialla mun rinkan Nanakon autoon.
Musta se olisi kyllä saanut hypätä mun kanssa seikkailuun ja tulla Suomeen.

Takaon perheen kauniit naiset plus yksi minä.

Vika ilta Toyamassa Takaon perheen kanssa mahtavassa ravintolassa.
Söin parasta meduusan lonkeroa mitä olen koskaan maistanut :)

Jaloin matkaseurue Tokiossa: Tim, Yukihiro, Francois.


Vika lauantai ja menossa oisteri-ravintolan jälkeen Shibuyaan.
Tässä vaiheessa kotiinlähtö tuntui vielä kaukaiselta ajatukselta.

Aamulla kutsui nurmikko.

Ja tiistaina Suomi..

Tänne kommuuniin voisin hetkessä muuttaa. Ollaan juuri kuudelta aamulla Timin kanssa lähdössä kohden Naritaa 40 kiloa kamaa mukana. Hyvin onnistui, eikä ylipainosakotkaan olleet musertavia. Voihan nyyh ja sniif. On aika vaikeaa olla täällä nyt.

いってきます日本！

Kun päättyy tää, muisto vain jää

Koulu on LOPPU. En edes tajua tuota sanaa. Takaokan ja Japanin matka on tuntunut jatkuvan ja jatkuvan ja jatkuvan ja yhtäkkiä ei tarvitsekaan enää tehdä mitään. Ei ole enää kursseja miltä lintsata, ei enää maalauksia mitä maalata. Siis mitä tämä on...

Maanantaina syötiin ruokaa niin paljon (luokkakaverit kokkasivat), että vatsa kolminkertaistui ja ehkä pari sake-ryyppyäkin maisteltiin. Mun luokka on täynnä ihania ihmisiä. Niin ihania, että voisin sanoa heitä perheeksi, jonka kanssa en jaa yhteistä kieltä. Mutta toisinaan paremman ymmärryksen kuin normaaliperheessä. :)
Ja tiistaina syötiin taas luxus-lounas ihanan Hayashi-sensein ja hänen luokkansa kera. Saatiin lahjaksi Ponyo-soundtrack-cdt-→ ITKU!

Ihania :)

Jos jotain japanilaiset osaavat tehdä, niin kokata. Ja puhua ruoasta ja syödä ruokaa ja ajatella ruokaa... Koko heidän elämänsä pyörii ruoan ympärillä, mutta kuten olenkin jo maininnut: se ei näy heidän vyötäröllään. Kivat heille.

Illalla mentiin vielä Jennin kanssa katsomaan kyseinen uusin Ghibli-leffa, eli ”Ponyo on the Gliff by the Sea” (japaniksi: 崖の上のポニョ = Gake no ue no Ponyo) ja kaikille tiedoksi: SE ON äyräitä myöten pursuavan söpö! Jos pitäisi kuvailla vain yhdellä adjektiivilla, niin sanoisin: SÖPÖ!

Seuraavaksi luvassa on kurssikatsaus:

• Ensimmäisellä suoritetulla kurssillani tein robotin, joka liikkui ja puhui. (Kuulostaa paljon hienommalta mitä se oikeasti oli.)
  

• ”Äänikurssilla” tein videon, missä rikoin omia maalauksiani musiikin tahdissa. Lopputulos oli psykedeelinen.

• Osallistuin ”Live Art Battleen”, jossa piti maalata iso maalaus annetusta aiheesta 90 minuutissa. Osallistujat valittiin kilpailuun portfolion perusteella.

• Takeyama -sensein videokurssilla tein Art Battlesta videon.

• Fresco-kurssilla maalasin feikki-frescon.

• Opiskelin japania koulunpenkillä yhden lukukauden ajan. Toisena lukukautena lopetin tunneilla käymisen sillä kurssi alkoi uudestaan alkeista.

• Nihonga-maalauskurssilla maalasin kaksi taulua: pandan puskassa ja linnun sateessa.

• Digi-do-what-you-want -kurssilla maalasin viisi digimaalausta.

• Urushii (japanilainen lakka)–kurssilla tein kaksi laattaa, toisen hopeapölyllä ja urushii –lakalla ja toisen viiriäisen munilla ja urushii –lakalla. Hommaan meni enemmän aikaa kuin lähes mihinkään mitä olen koskaan tehnyt elämässäni. Lopputulos on surrealistiset mustat kiiltävät kaakelit, joista ei voi oikein sanoa, että ovatko ne ihan älyttömän makeita vaiko vain kitschejä. Mutta koska olen nähnyt laattojen eteen niin paljon vaivaa, on pakko kallistua älyttömän makean puoleen. Äippä saa näistä hienot lahjat.

• Osallistuin vuosittaiseen t-paita näyttelyyn jonne tein seitsemäntoista t-paitaa. T-paidat olivat myynnissä paikallisessa design-/käsityökaupassa.

• Takeyama –sensein do-whateva-you-like -osa kakkosella maalasin taas digimaalauksia (jonnakonna) ja lopputuloksena pystytin taidenäyttelyn Geibun Galleryyn. Taidenäyttelyyn sisältyi häsläys, julisteen ja kutsukorttien suunnittelu, tulostus, itse pystytys, lisähäsläys, juhlien järkkäys ja ihanan ärsyttävien kummitussadepilvi -koristeiden tekeminen.

Iso käsi Jennille joka auttoi.

• Nihonga –maalauskurssi kakkosella piirsimme aluksi alastonta mallia ja sen inspiroimana maalasin naisen joka makaa olennon sylissä.

Tässä luokkakaverin mestariteos.

• Viimeisenä settinä Nishijiman videokurssi joka tehtiin Jennin kanssa aiheena ”24tuntia”. Videosta tuli kuitenkin nimeltään ”熱い高岡” eli kuuma Takaoka. Kaikessa mielessä. Pätkä on suurta taidetta stopmotionin muodossa.

Muussa elämässäni olen harrastanut ankaraa sosialisoimista, lumilautailua, uimista, hyvin satunnaista tenniksen pelaamista, hajoamista metsämajaani, japaninkieleen/Japaniin tuskastumista, unettomuutta, matkailua ympäriinsä, kuuman kesän vihaamista, unelmoimista, eri vuodenaikojen ihastelua, elämän miettimistä, lopputyöidean hiomista, vähäistä ymmärrystä mitä ympärillä tapahtuu, laiskuutta, nukkumista, suurentumista ja pienentymistä.
Ennen kaikkea olen saanut paljon ai-noinko- se-menikin-elämyksiä. Tajuan taas asioita vähän paremmin asuttuani 10 kuukautta Japanin maaseudulla yksin metsämajassa...
Kuulostaa vähän siltä, että olisi tarvetta psykiatrille. Hehe, no ei nyt, olen varmasti ihan ookoo. :)

Vanha kunnon paperitehdas tupruttelee saasteita ilmakehään jatkuvalla syötöllä.
Oikealla oleva tie johtaa kotiin.

Sitten polkaisin sunnuntaina meren ääreen viimeistä kertaa. Täällä oli viikonloppuna järjetön ukkosmyrsky, joka sai koko talon tutisemaan. Mutta myrskyn jälkeen on pouta sää, (-vihdoinkin sen oon saanut ymmärtää). Eli hirmumyrskyn jälkeen sää oli kaunis kuin morsian ja kaikki Takaokaa ympäröivät vuoret näkyivät ensi kertaa täydellisen selvästi. Ja se ei ole kovin normaalia, sillä aina joku osa vuoristoa on sumun ja pilvien peitossa.
Tateyama-vuorten ollessa niin nättinä ja kirkkaana edessäni, ihan tuli tippa linssiin. Se oli viimeinen tervehdys noilta kaukaisilta jättiläisiltä, ennen kuin lähden torstaina kohden Toyamaa ja siitä lauantaina Tokioon ja tiistaina KOTIIN!


Eli tämä on viimeinen postaus ennen kotiinpaluuta. Kirjoitan tänne vielä jotain jälkitunnelmia ja muita juttuja mitä ei ole täällä tullut mieleen/en ole tajunnut vielä kertoa.
Mutta ”Jonna in Japan” –blogi on kyllä aika pitkälti nyt tässä.
Seuraavaksi Jonna is in HOME sweet home!
Surullista. Mutta mahtavaa.
Kumarrus ja kiitokset, että olette jaksaneet käydä täällä, erityisesti Lauri, Mursu, Tommi ja Petra +muut kommentoijat ja lukijat (tiedän, että teitä on siellä enemmänkin, vaikkei teistä ole mitään kuulunut. :)

Olen kirjoittanut tätä joka viikko kymmenen kuukauden ajan.
Täh. Mitä nyt teen kaikella vapaa-ajallani ? :)

Toivottavasti matka on ollut antoisa!

さよならとまたね！私の旅はたのしかったです！

Haapi baasudee!

"Haapi baasudee tsuu yuu,
haapi baasudee tsuu yuu,
haapi baasudee tsuu yuu dear ÄITI, HILLA ja RAMSES,
haapi baasudee tsuu yuu!!!!!!"

Tiesittekö, että vielä muutama vuosikymmen sitten joissain Aasian maissa, kuten Kiinassa, Japanissa, Mongoliassa ja Vietnamissa ihminen syntyi suoraan yhden vuoden vanhana. Jokaiselle ihmiselle tuli Uutena-vuotena (ja ehkä joissain maissa jonain muuna tiettynä päivänä) ikää lisää, elikä syntymäpäiviä ei koskaan juhlittu ihmisen oikeana syntymäpäivänä. (Ellei tietty sattunut syntymään uutenavuotena. Ja mahtoi varmaan tulla riitaa, että kenen luokse mennään bilettämään, kun kaikilla oli sama syntymäpäivä!) Tämä tarkoittaa, että Aasiassa ihmiset olivat 1-2 vuotta vanhempia kuin biologisesti samanikäiset kohtalotoverit Länsimaissa. Nykyään tätä systeemiä käytetään enää vain Koreassa. Japanissa tapa on lähes täysin kadonnut sitten 1950-luvun, mutta jotkut ennustukset ja uskonnolliset toimitukset tehdään vielä vanhan ikämenetelmän mukaan.

Tämän seikan vuoksi japanilaisilla ei ole omaa "hyvää syntymäpäivää" -laulua, vaan he laulavat juhlissa englanninkielisen version. Omalla ihanalla aksentillaan ja tyylillään tietty. :)

Jännittävää. Elikä olisin nyt Korealaisittain jo 25-vuotta. Ei kiitos.

PAAAAALJON ONNEA ja HALEJA ÄITI, HILLA ja RAMSES!
Olette mielessäni tänä kauniina päivänä!

19 päivää!

Päivää täältä poreilevan helteiseltä maaseudulta! Taidenäyttely on nyt virallisesti purettu ja kuopattu. Kolmeen eri lehteen pääsin näyttelylläni. Pelkkää hehkutusta tietenkin täynnä, kuten voitte itse lukea:





Tämän urakan jälkeen en voi muuta kuin huokaista helpotuksesta, sillä koko näyttely –prosessi, joka on ollut moni kuukautinen, on kyllä syönyt miestä. Mehut on imetty pois. Japaninkieltä siellä ja japaninkieltä täällä ja sitten pitää sopia tärkeistä asioista. Ei ole ollut helppoa. Eikä +40 celsiusta ulkona auta asiaa yhtään.

Monet kaveritkin olen jo hyvästellyt, kun Toyama-läänin englannin opettajat tekevät näinä päivinä lähtöä takaisin Jenkkeihin, Enkkuihin, Ausseihin, Uuteen-Seelantiin.... Hyvästelyt on kuluttavinta toimintaa taidenäyttelyn pystyttämisen ohella, eikä ajatukset tahdo pysyä kasassa kun pitäisi vielä lopetella pari kurssia ja miettiä tavaroiden pakkausta ja muuta tyhmää käytännön asiaa.

Ajatus minusta 15 kiloa painavan rinkkani ja seitsemän (liioittelua) kädessä kannettavan kapsäkin kanssa Tokion ruuhkametrossa kello 7 aamulla hien valuessa selkää pitkin, ei ole kaikista houkuttelevin. Pitäisi yrittää välttää matkustamista yleensäkin tuona aikana metrossa, mutta koska lento lähtee niin osuvasti aamulla, niin ei ole oikein varaa valita. Mutta nämä ovat tulevaisuuden murheita. Nyt keskitytään vielä Takaokaan ja hyvästelyihin. Tulee varmaan nyyh ja sniif pariin otteeseen. ☹

Mitä mulle sitten tulee ikävä täältä maaseudulta?

• Futagami-vuorta joka niin kauniina varjostaa metsäistä majaani. Jonne en ole uskaltanut vähään aikaan mennä, sillä siellä asuu käärmeitä ja tappajahämähäkkejä, sekä kuulemma kuusi karhua.

• Kawahara-, Takeyama-, Hayashi-, ja Taro-senseitä. Kaikki nämä ovat olleet enemmän kuin avuliaita allekirjoittanutta kohtaan, ja joista jokaisen voisin ottaa (ainakin vähäksi aikaa) Suomen mukaani.

• Takuroa! Takuro on ollut mun luokkahuoneen pelastus, vaikka etenkin alussa hänen englantinsa oli aika käsittämätöntä. Nyt yhdeksän kuukauden aikana hänestä on kuoriutunut varsin kelpo enkunpuhuja, mutta voi myös olla, että kun olen alkanut ymmärtämään japania, niin kommunikaatio on yleensäkin vain kohdannut paremmin. Hän on kuitenkin ollut luokkahuoneeni valo, jota ilman moni päivä olisi ollut harmaampi. (Muistuttaa myös kovasti ulkoisesti ja muutenkin serkkuani Toukoa.)

• Edan höpsöilyä. Hän on ihana, mutta ei olla puhuttu kuin ehkä 10 lausetta koko täällä oloni aikana. Eikä hänen kanssaan edes tarvitsekaan kommunikoida verbaalisesti. Pistää vaan pari tanssiaskelta kehiin, niin ymmärrys on taattu.

• Kaikkia muita luokkahuoneen hiippareita, kuten Yukia, Kanaa (tämä on ihan normaali tytön nimi Japanissa) Machikoa, Matua, Karia, ja jo valmistuneita Makia ja jengiä. Kaikki ovat olleet omalla tavallaan aivan ihania.

• Himi-rantaa, minne olen polkenut kun elämä on ottanut päähän, ja jonka sannalta olen löytänyt kauniita simpukoita ja yllättäviä esineitä, kuten jalkapalloja, pehmoleluja ja kenkiä. Meressä on vain sitä jotain. Valtavuutta ja kohtalokkuutta, tunnen syvää kunnioitusta sen mysteereitä kohtaan.
  

• Mikaa, Ryuichia, Yukoa, Salvadoria, Lauraa, Jarradia, Timiä, Fransua, Ivya, Dianaa, Zachia, Maxia, Ichania, Evania, Allya, Nanakoa (tulee tosin Suomeen mun kanssa), Tomia, Mioa (sekä fiksu-Mioa että hullu-Mioa), Letishaa, Jamesia (juuri ja juuri), Johnia (ehkä), Claudiaa, Eversonia jne. Myös koulun hömelöitä toimistotyöntekijöitä, jotka ovat aina yhtä kauhuissaan nähdessään mut (Iik gaijin!), ja kaikkia. Jopa typeriä vartijoita, jotka kolistelevat mun kämpillä neljä kertaa päivässä.

• Kännykkää, johon tulee noin 20 spämmiä päivässä.....Voi taivas mikä paskakapula.

• Ötököitä, varsinkin niitä, jotka eivät ole vaarallisia tai hyökkääviä (kuten tappajahämähäkit), vaan pelkästään söpöjä ja hitaita liikkeissään. Hyönteiset ovat kovin erilaisia täällä- -> isoja ja koreita, mutta ne asuvatkin lämpöisessä kasvihuoneessa, missä elämä on yhtä lystiä.

Tässä yhden tyypin itse kasvattama koppis, jolle syötettiin hyytelöä. Ristin sen osuvasti Pekaksi.

• AEON-ostoskeskusta. Siellä on Starbucks, leffateatteri, vaatteita ja Totoro-kauppa. Mitä muuta sitä ihminen tarvitsisikaan.

• Tyyppejä jotka tulevat spontaanisti puhumaan kadulla tai missä vain.

” Herro! Where are you from? Finrando, oooh, sugoi, Finrando wa suparashii tokoro desu ne!”

• Peltoja. Ja sitä, miten ne muuttavat olomuotoaan vuodenajan mukaan.

• Kojo –puistoa, jossa asuu kesäisin maailman isoimmat sammakot, joiden ääni on kuin sumutorven törähdys, missä keväisin kirsikkapuut kukkivat mitä kauneimmin ja missä syksyllä puut muuttuvat hehkuvan punaisiksi. Puiston nurmikolla olen monet kerrat istunut ja katsonut tähtiin tai juonut sakea ja nauranut juopoille kavereilleni. Parhaimpia hetkiä koko Japanissa.

Lopuksi tulen ikävöimään sitä, että en tajua mistään mitään ja voin olla täysin pihalla, niin pihalla kuin vain ulkomaalainen voi vain vieraassa maassa olla.
Tämä on myös asia jota inhoan eniten. Kuten sanottua, Japani on täynnä ristiriitoja, outoutta ja hämmästystä. Samaan aikaa inhoan ja rakastan olla täällä. Luultavasti Japani tuntee samoin mua kohtaan.

TOUKO!

Todella mahtavaa syndepäivää 12.7, sä olet tosi kova mies, muista se!
Sopiiko, että tuon lukuisat lahjat itseni kera, kun olen jo melkein toinen jalka Suomessa?

Taidenäyttelyn jälkipuinti

Sinä yönä jalat olivat ainakin koreana.

"trallallallaaaaa, meikätyttö pystyttää näyttelyä,traaaaa.."

MOSHIII MOSHIIII!

"UNIA" -taidenäyttely on nyt sitten onnellisesti viime perjantaina korkattu. Sen eteen olen vuodattanut satoja hikipisaroita, ja ei ole kaukana olleet kyyneleetkään. Mutta niitä nyt ei muistella, kun taulut ovat kerran seinässä. Koulu antoi ystävällisesti luvan tulostaa mun työt heidän superprintterillään. Kiitos vain siitä. Kahvia eivät tosin keittäneet, enkä myöskään saa myydä kyseisiä printtejä kellekään. Pääasia on kuitenkin, ettei mun tarvinnut maksaa itseäni enempää kipeäksi vielä tulostuskustannuksista. Näyttelytila kun maksoi jo 40,000 yeniä ja siihen päälle postikortit+härpäkkeet+safkat+oheistarvikkeet, niin saamme sievoisen summan kasaan. En mene sen enempää yksityiskohtiin, mutta olo on nyt kuin oikealla taiteilijalla ikään: köyhä, mutta onnellinen.

"Tässä työssä olen halunnut ilmaista tuskaa ja sydämenpohjalta kumpuavaa iloa yhtä aikaa.. Japanissa eläminen on sellaista järjettömyyttä ja ristiriitaa.."

Jeps, mutta perjantai alkoi mukavasti aamulla varhain kun sää oli KUUMA JA KOSTEA. Oikeasti olen tullut siihen tulokseen, että inhoan Japanin kesää. Ei pysty liikahtamaankaan ulkona kun naama on täynnä hikeä. Todella ärsyttävää, tulee kyllä ihan Suomen kesäsateita ikävä. Ihan oikeasti! Kaikki tämä kuumuus olisi varmaan ihan mukavaa, jos ei tarvitsisi tehdä mitään, tai jos olisi vaikka järvi lähellä, minne silloin tällöin pulahtaa. Meri tuosta löytyy, mutta se on kuitenkin täynnä tappaja-olentoja, meduusoja ja haita. Tai jotain. Mutta kyllä mä sinnekin vielä uskaltaudun, kunhan revin jostain aikaa ja uskallusta.
Mutta takaisin perjantaihin, eli poljin hirveässä helteessä Galleriaan, laitoin kaikki pikkuyksityiskohdat kuntoon, kuten teosten nimet töihin ja jotkut koristeet seinään ja sellaista. Kaiken ähellyksen seurauksena lähes täydellinen kihara-kampaukseni oli vain lässähtänyt muisto. Poljin hikipäissäni takaisin viidakkomajaani ja yritin pelastaa sen mikä oli vielä pelastettavissa. Eli kaunistauduin iltaa varten.

Ja tässä vaiheessa ihan järjettömän suuri arigatoooooo Jennille joka on jaksanut mun oikkuja ja orjuuttamista! Ilman sua, kummitusten leikkaus olisi ollut yhtä tuskaa ja kuolemaa. (Leikattiin mun näyttelyyn neljä pilveä, joista sataa miljardi sade-kummitusta. Se oli kauheaa puuhaa se, kuka kumma saanutkin päähänsä niin masokistisen idean!)


Nanako heitti mut, Jennin ja Tomin AUTOLLA (=ihanaa=ilmastointi) Geibun Galleryyn viideksi, eli tuntia ennen pileiden alkua ja sitten suhattiin äkkiä taikaboolit ja muu tarjoilu kasaan. Ilta oli kaikin tavoin täynnä värejä, kun booli ja sipsit olivat sinisiä (ne oli tehty luonnollisesti sinisistä perunoista! Ehkä niitä kasvaa smurffi-maassa), ja salmaria ja salmiakkia löytyi, myös naama punoitti jännityksestä ja tunkkaisesta kuuuuuumuudesta ja seinät oli tietty täynnä väriläiskiä eli mun duuneja. VÄREJÄ VÄREJÄ VÄREJÄ! Mun jalkoihin oli myös maalattu Jennin bodypainteillä kiukeroita. Artsu-partsu ilta.

ARTSUUUUUU! ja PARtsuuuu!

Meillä oli kolme tuntia aikaa itse show:hun, eikä se oikein meinannut riittää mihinkään, kun puolet viinaksistakin jäi juomatta ja puolet vieraista jututtamatta. Parhaani kuitenkin yritin, mutta ei se aina riitä. Illan hauskana yksityiskohta oli Hannun tulo Kiotosta, Mikin Tokiosta sekä monen sellaisen kaverin näyttelyyn tupsahtaminen, joita en ollut odottanut näkeväni. Kaksi toimittajaakin kävi paikallisista lehdistä jutttelemassa suuren taiteilijan kanssa, toinen enkuksi ja toinen japaniksi. Jutut ovat taineet lehtiin jo ilmestyä, mutta koska olen vähän huono seuraamaan paikallisia japaninkielisiä lehtiä, en ole niitä vielä nähnyt.

J ja H: mä en tajua lainkaan näitä viivalaseja. Miksi ne ovat olemassa.

Ilta päättyi kissan kokoisten sammakoiden ja tähtitaivaan ihmettelemisen jälkeen kioskin eteen räyhäämään suomiporukan eli Jennin ja Hannun kanssa. Syötiin riisipalleroita ja vedettiin mehua. Ihan hyvä setti. Seuraavana päivänä lauantaina oli luvassa suuuuuuret englanninopettajien jäähyväispileet vuoristokylä Togassa. Kuvia niistä pileistä ja lisää kuvia taidenäyttelystä ootan mä. Unohdin uskollisen kamerani sinne vuorille, joten mun kuva-anti on hieman nihkeä.

Siispä sopiiko, että laitan myöhemmin lisää kuvia, kun saan kamerani takaisin ja pari muuta tahoa niitä lähettää. Parempi sopia.

Näyttelyn jälkeen mulla oli ihan sellainen olo, että nyt on aika lähteä himaan.

Veni, vedi, vici!!

Jos jollain olisi ollut sunnutaina ylimääräiset lentolipun Suomeen, olisin varmaan hypännyt koneeseen. Mutta kaikki hommat ei ole täällä vielä lainkaan tehty, vaikka yksi iso työmöykky onkin nyt pistetty sileäksi.

Parit kurssit pitää vielä saada kunnialla päätökseen ja sitten pitää ostaa uusi digijärkkäri ja krääsää. Kassikaupalla krääsää, niin paljon, ettei ne mahdu minnekään ja lentokentällä tädit maksuttavat multa järjettömät ylipainomaksut.

Eli tää homma vielä jatkuu. Palataan pian!

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------

LOPPUUN UUDET KUVAT, SAIN JUURI hawailaiselta IVY:LTA eli Muratilta uusimmat uutuudet:


Diana, minä, Ivy