Jonna in Japan

ただいま！

2008-08-12T01:22:00.000-07:00

Viikko takana Suomessa ja on jo kauhea vilu. Ja ikävä takaisin Japaniin. Tuli aikamoisena yllätyksenä (vai tulikohan sittenkään?), kuinka vaikeaa tänne on taas asettua. Kaikki on täällä ennallaan ja kuvioiden pienuus ahdistaa. Unelmat Japaniin paluusta saa hymyn huulille, kunhan vain eka saan koulun kunnialla loppuun ja japaninkielen kunnolla suuhuun.

Unohdin näyttää julistekurssini Takaoka -julisteet. Tämän paikan siis jäätin taakseni, ja todella luultavasti ikuisesti. Ei sinänsä pöllömpää maaseutua, varsinkin kun katsoo näin Suomesta käsin.

Seuraavat henkilöt olivat vahvasti mukana mun viimeisissä päivissä. Ilman heitä kaikki olisi ollut hankalaa ja 40 kilon kassien kantaminen Naritan lentokentälle mahdotonta.
Miten paljon hyviä ystäviä jäikään taakse... Jo sen takia pelkästään vaihtoolähtö on parasta mitä ihminen voi itselleen tehdä: jotta tutustuisi ihmisiin, jotka tulevat jättämään ison jäljen suhun ikuisiksi ajoiksi.

Vika luokkapotretti. Nyyh.

Eda kantoi kunnialla mun rinkan Nanakon autoon.
Musta se olisi kyllä saanut hypätä mun kanssa seikkailuun ja tulla Suomeen.

Takaon perheen kauniit naiset plus yksi minä.

Vika ilta Toyamassa Takaon perheen kanssa mahtavassa ravintolassa.
Söin parasta meduusan lonkeroa mitä olen koskaan maistanut :)

Jaloin matkaseurue Tokiossa: Tim, Yukihiro, Francois.

Vika lauantai ja menossa oisteri-ravintolan jälkeen Shibuyaan.
Tässä vaiheessa kotiinlähtö tuntui vielä kaukaiselta ajatukselta.

Aamulla kutsui nurmikko.

Ja tiistaina Suomi..

Tänne kommuuniin voisin hetkessä muuttaa. Ollaan juuri kuudelta aamulla Timin kanssa lähdössä kohden Naritaa 40 kiloa kamaa mukana. Hyvin onnistui, eikä ylipainosakotkaan olleet musertavia. Voihan nyyh ja sniif. On aika vaikeaa olla täällä nyt.

いってきます日本！

Kun päättyy tää, muisto vain jää

2008-07-30T00:00:00.000-07:00

Koulu on LOPPU. En edes tajua tuota sanaa. Takaokan ja Japanin matka on tuntunut jatkuvan ja jatkuvan ja jatkuvan ja yhtäkkiä ei tarvitsekaan enää tehdä mitään. Ei ole enää kursseja miltä lintsata, ei enää maalauksia mitä maalata. Siis mitä tämä on...

Maanantaina syötiin ruokaa niin paljon (luokkakaverit kokkasivat), että vatsa kolminkertaistui ja ehkä pari sake-ryyppyäkin maisteltiin. Mun luokka on täynnä ihania ihmisiä. Niin ihania, että voisin sanoa heitä perheeksi, jonka kanssa en jaa yhteistä kieltä. Mutta toisinaan paremman ymmärryksen kuin normaaliperheessä. :)
Ja tiistaina syötiin taas luxus-lounas ihanan Hayashi-sensein ja hänen luokkansa kera. Saatiin lahjaksi Ponyo-soundtrack-cdt-→ ITKU!

Ihania :)

Jos jotain japanilaiset osaavat tehdä, niin kokata. Ja puhua ruoasta ja syödä ruokaa ja ajatella ruokaa... Koko heidän elämänsä pyörii ruoan ympärillä, mutta kuten olenkin jo maininnut: se ei näy heidän vyötäröllään. Kivat heille.

Illalla mentiin vielä Jennin kanssa katsomaan kyseinen uusin Ghibli-leffa, eli ”Ponyo on the Gliff by the Sea” (japaniksi: 崖の上のポニョ = Gake no ue no Ponyo) ja kaikille tiedoksi: SE ON äyräitä myöten pursuavan söpö! Jos pitäisi kuvailla vain yhdellä adjektiivilla, niin sanoisin: SÖPÖ!

Seuraavaksi luvassa on kurssikatsaus:

Ensimmäisellä suoritetulla kurssillani tein robotin, joka liikkui ja puhui. (Kuulostaa paljon hienommalta mitä se oikeasti oli.)

”Äänikurssilla” tein videon, missä rikoin omia maalauksiani musiikin tahdissa. Lopputulos oli psykedeelinen.

Osallistuin ”Live Art Battleen”, jossa piti maalata iso maalaus annetusta aiheesta 90 minuutissa. Osallistujat valittiin kilpailuun portfolion perusteella.

Takeyama -sensein videokurssilla tein Art Battlesta videon.

Fresco-kurssilla maalasin feikki-frescon.

Opiskelin japania koulunpenkillä yhden lukukauden ajan. Toisena lukukautena lopetin tunneilla käymisen sillä kurssi alkoi uudestaan alkeista.

Nihonga-maalauskurssilla maalasin kaksi taulua: pandan puskassa ja linnun sateessa.

Digi-do-what-you-want -kurssilla maalasin viisi digimaalausta.

Urushii (japanilainen lakka)–kurssilla tein kaksi laattaa, toisen hopeapölyllä ja urushii –lakalla ja toisen viiriäisen munilla ja urushii –lakalla. Hommaan meni enemmän aikaa kuin lähes mihinkään mitä olen koskaan tehnyt elämässäni. Lopputulos on surrealistiset mustat kiiltävät kaakelit, joista ei voi oikein sanoa, että ovatko ne ihan älyttömän makeita vaiko vain kitschejä. Mutta koska olen nähnyt laattojen eteen niin paljon vaivaa, on pakko kallistua älyttömän makean puoleen. Äippä saa näistä hienot lahjat.

Osallistuin vuosittaiseen t-paita näyttelyyn jonne tein seitsemäntoista t-paitaa. T-paidat olivat myynnissä paikallisessa design-/käsityökaupassa.

Takeyama –sensein do-whateva-you-like -osa kakkosella maalasin taas digimaalauksia (jonnakonna) ja lopputuloksena pystytin taidenäyttelyn Geibun Galleryyn. Taidenäyttelyyn sisältyi häsläys, julisteen ja kutsukorttien suunnittelu, tulostus, itse pystytys, lisähäsläys, juhlien järkkäys ja ihanan ärsyttävien kummitussadepilvi -koristeiden tekeminen.

Iso käsi Jennille joka auttoi.

Nihonga –maalauskurssi kakkosella piirsimme aluksi alastonta mallia ja sen inspiroimana maalasin naisen joka makaa olennon sylissä.

Tässä luokkakaverin mestariteos.

Viimeisenä settinä Nishijiman videokurssi joka tehtiin Jennin kanssa aiheena ”24tuntia”. Videosta tuli kuitenkin nimeltään ”熱い高岡” eli kuuma Takaoka. Kaikessa mielessä. Pätkä on suurta taidetta stopmotionin muodossa.

Muussa elämässäni olen harrastanut ankaraa sosialisoimista, lumilautailua, uimista, hyvin satunnaista tenniksen pelaamista, hajoamista metsämajaani, japaninkieleen/Japaniin tuskastumista, unettomuutta, matkailua ympäriinsä, kuuman kesän vihaamista, unelmoimista, eri vuodenaikojen ihastelua, elämän miettimistä, lopputyöidean hiomista, vähäistä ymmärrystä mitä ympärillä tapahtuu, laiskuutta, nukkumista, suurentumista ja pienentymistä.
Ennen kaikkea olen saanut paljon ai-noinko- se-menikin-elämyksiä. Tajuan taas asioita vähän paremmin asuttuani 10 kuukautta Japanin maaseudulla yksin metsämajassa...
Kuulostaa vähän siltä, että olisi tarvetta psykiatrille. Hehe, no ei nyt, olen varmasti ihan ookoo. :)

Vanha kunnon paperitehdas tupruttelee saasteita ilmakehään jatkuvalla syötöllä.
Oikealla oleva tie johtaa kotiin.

Sitten polkaisin sunnuntaina meren ääreen viimeistä kertaa. Täällä oli viikonloppuna järjetön ukkosmyrsky, joka sai koko talon tutisemaan. Mutta myrskyn jälkeen on pouta sää, (-vihdoinkin sen oon saanut ymmärtää). Eli hirmumyrskyn jälkeen sää oli kaunis kuin morsian ja kaikki Takaokaa ympäröivät vuoret näkyivät ensi kertaa täydellisen selvästi. Ja se ei ole kovin normaalia, sillä aina joku osa vuoristoa on sumun ja pilvien peitossa.
Tateyama-vuorten ollessa niin nättinä ja kirkkaana edessäni, ihan tuli tippa linssiin. Se oli viimeinen tervehdys noilta kaukaisilta jättiläisiltä, ennen kuin lähden torstaina kohden Toyamaa ja siitä lauantaina Tokioon ja tiistaina KOTIIN!

Eli tämä on viimeinen postaus ennen kotiinpaluuta. Kirjoitan tänne vielä jotain jälkitunnelmia ja muita juttuja mitä ei ole täällä tullut mieleen/en ole tajunnut vielä kertoa.
Mutta ”Jonna in Japan” –blogi on kyllä aika pitkälti nyt tässä.
Seuraavaksi Jonna is in HOME sweet home!
Surullista. Mutta mahtavaa.
Kumarrus ja kiitokset, että olette jaksaneet käydä täällä, erityisesti Lauri, Mursu, Tommi ja Petra +muut kommentoijat ja lukijat (tiedän, että teitä on siellä enemmänkin, vaikkei teistä ole mitään kuulunut. :)

Olen kirjoittanut tätä joka viikko kymmenen kuukauden ajan.
Täh. Mitä nyt teen kaikella vapaa-ajallani ? :)

Toivottavasti matka on ollut antoisa!

さよならとまたね！私の旅はたのしかったです！

Haapi baasudee!

2008-07-23T23:38:00.000-07:00

"Haapi baasudee tsuu yuu,
haapi baasudee tsuu yuu,
haapi baasudee tsuu yuu dear ÄITI, HILLA ja RAMSES,
haapi baasudee tsuu yuu!!!!!!"

Tiesittekö, että vielä muutama vuosikymmen sitten joissain Aasian maissa, kuten Kiinassa, Japanissa, Mongoliassa ja Vietnamissa ihminen syntyi suoraan yhden vuoden vanhana. Jokaiselle ihmiselle tuli Uutena-vuotena (ja ehkä joissain maissa jonain muuna tiettynä päivänä) ikää lisää, elikä syntymäpäiviä ei koskaan juhlittu ihmisen oikeana syntymäpäivänä. (Ellei tietty sattunut syntymään uutenavuotena. Ja mahtoi varmaan tulla riitaa, että kenen luokse mennään bilettämään, kun kaikilla oli sama syntymäpäivä!) Tämä tarkoittaa, että Aasiassa ihmiset olivat 1-2 vuotta vanhempia kuin biologisesti samanikäiset kohtalotoverit Länsimaissa. Nykyään tätä systeemiä käytetään enää vain Koreassa. Japanissa tapa on lähes täysin kadonnut sitten 1950-luvun, mutta jotkut ennustukset ja uskonnolliset toimitukset tehdään vielä vanhan ikämenetelmän mukaan.

Tämän seikan vuoksi japanilaisilla ei ole omaa "hyvää syntymäpäivää" -laulua, vaan he laulavat juhlissa englanninkielisen version. Omalla ihanalla aksentillaan ja tyylillään tietty. :)

Jännittävää. Elikä olisin nyt Korealaisittain jo 25-vuotta. Ei kiitos.

PAAAAALJON ONNEA ja HALEJA ÄITI, HILLA ja RAMSES!
Olette mielessäni tänä kauniina päivänä!

19 päivää!

2008-07-16T20:06:00.000-07:00

Päivää täältä poreilevan helteiseltä maaseudulta! Taidenäyttely on nyt virallisesti purettu ja kuopattu. Kolmeen eri lehteen pääsin näyttelylläni. Pelkkää hehkutusta tietenkin täynnä, kuten voitte itse lukea:

Tämän urakan jälkeen en voi muuta kuin huokaista helpotuksesta, sillä koko näyttely –prosessi, joka on ollut moni kuukautinen, on kyllä syönyt miestä. Mehut on imetty pois. Japaninkieltä siellä ja japaninkieltä täällä ja sitten pitää sopia tärkeistä asioista. Ei ole ollut helppoa. Eikä +40 celsiusta ulkona auta asiaa yhtään.

Monet kaveritkin olen jo hyvästellyt, kun Toyama-läänin englannin opettajat tekevät näinä päivinä lähtöä takaisin Jenkkeihin, Enkkuihin, Ausseihin, Uuteen-Seelantiin.... Hyvästelyt on kuluttavinta toimintaa taidenäyttelyn pystyttämisen ohella, eikä ajatukset tahdo pysyä kasassa kun pitäisi vielä lopetella pari kurssia ja miettiä tavaroiden pakkausta ja muuta tyhmää käytännön asiaa.

Ajatus minusta 15 kiloa painavan rinkkani ja seitsemän (liioittelua) kädessä kannettavan kapsäkin kanssa Tokion ruuhkametrossa kello 7 aamulla hien valuessa selkää pitkin, ei ole kaikista houkuttelevin. Pitäisi yrittää välttää matkustamista yleensäkin tuona aikana metrossa, mutta koska lento lähtee niin osuvasti aamulla, niin ei ole oikein varaa valita. Mutta nämä ovat tulevaisuuden murheita. Nyt keskitytään vielä Takaokaan ja hyvästelyihin. Tulee varmaan nyyh ja sniif pariin otteeseen. ☹

Mitä mulle sitten tulee ikävä täältä maaseudulta?

Futagami-vuorta joka niin kauniina varjostaa metsäistä majaani. Jonne en ole uskaltanut vähään aikaan mennä, sillä siellä asuu käärmeitä ja tappajahämähäkkejä, sekä kuulemma kuusi karhua.

Kawahara-, Takeyama-, Hayashi-, ja Taro-senseitä. Kaikki nämä ovat olleet enemmän kuin avuliaita allekirjoittanutta kohtaan, ja joista jokaisen voisin ottaa (ainakin vähäksi aikaa) Suomen mukaani.

Takuroa! Takuro on ollut mun luokkahuoneen pelastus, vaikka etenkin alussa hänen englantinsa oli aika käsittämätöntä. Nyt yhdeksän kuukauden aikana hänestä on kuoriutunut varsin kelpo enkunpuhuja, mutta voi myös olla, että kun olen alkanut ymmärtämään japania, niin kommunikaatio on yleensäkin vain kohdannut paremmin. Hän on kuitenkin ollut luokkahuoneeni valo, jota ilman moni päivä olisi ollut harmaampi. (Muistuttaa myös kovasti ulkoisesti ja muutenkin serkkuani Toukoa.)

Edan höpsöilyä. Hän on ihana, mutta ei olla puhuttu kuin ehkä 10 lausetta koko täällä oloni aikana. Eikä hänen kanssaan edes tarvitsekaan kommunikoida verbaalisesti. Pistää vaan pari tanssiaskelta kehiin, niin ymmärrys on taattu.

Kaikkia muita luokkahuoneen hiippareita, kuten Yukia, Kanaa (tämä on ihan normaali tytön nimi Japanissa) Machikoa, Matua, Karia, ja jo valmistuneita Makia ja jengiä. Kaikki ovat olleet omalla tavallaan aivan ihania.

Himi-rantaa, minne olen polkenut kun elämä on ottanut päähän, ja jonka sannalta olen löytänyt kauniita simpukoita ja yllättäviä esineitä, kuten jalkapalloja, pehmoleluja ja kenkiä. Meressä on vain sitä jotain. Valtavuutta ja kohtalokkuutta, tunnen syvää kunnioitusta sen mysteereitä kohtaan.

Mikaa, Ryuichia, Yukoa, Salvadoria, Lauraa, Jarradia, Timiä, Fransua, Ivya, Dianaa, Zachia, Maxia, Ichania, Evania, Allya, Nanakoa (tulee tosin Suomeen mun kanssa), Tomia, Mioa (sekä fiksu-Mioa että hullu-Mioa), Letishaa, Jamesia (juuri ja juuri), Johnia (ehkä), Claudiaa, Eversonia jne. Myös koulun hömelöitä toimistotyöntekijöitä, jotka ovat aina yhtä kauhuissaan nähdessään mut (Iik gaijin!), ja kaikkia. Jopa typeriä vartijoita, jotka kolistelevat mun kämpillä neljä kertaa päivässä.

Kännykkää, johon tulee noin 20 spämmiä päivässä.....Voi taivas mikä paskakapula.

Ötököitä, varsinkin niitä, jotka eivät ole vaarallisia tai hyökkääviä (kuten tappajahämähäkit), vaan pelkästään söpöjä ja hitaita liikkeissään. Hyönteiset ovat kovin erilaisia täällä- -> isoja ja koreita, mutta ne asuvatkin lämpöisessä kasvihuoneessa, missä elämä on yhtä lystiä.

Tässä yhden tyypin itse kasvattama koppis, jolle syötettiin hyytelöä. Ristin sen osuvasti Pekaksi.

AEON-ostoskeskusta. Siellä on Starbucks, leffateatteri, vaatteita ja Totoro-kauppa. Mitä muuta sitä ihminen tarvitsisikaan.

Tyyppejä jotka tulevat spontaanisti puhumaan kadulla tai missä vain.

” Herro! Where are you from? Finrando, oooh, sugoi, Finrando wa suparashii tokoro desu ne!”

Peltoja. Ja sitä, miten ne muuttavat olomuotoaan vuodenajan mukaan.

Kojo –puistoa, jossa asuu kesäisin maailman isoimmat sammakot, joiden ääni on kuin sumutorven törähdys, missä keväisin kirsikkapuut kukkivat mitä kauneimmin ja missä syksyllä puut muuttuvat hehkuvan punaisiksi. Puiston nurmikolla olen monet kerrat istunut ja katsonut tähtiin tai juonut sakea ja nauranut juopoille kavereilleni. Parhaimpia hetkiä koko Japanissa.

Lopuksi tulen ikävöimään sitä, että en tajua mistään mitään ja voin olla täysin pihalla, niin pihalla kuin vain ulkomaalainen voi vain vieraassa maassa olla.
Tämä on myös asia jota inhoan eniten. Kuten sanottua, Japani on täynnä ristiriitoja, outoutta ja hämmästystä. Samaan aikaa inhoan ja rakastan olla täällä. Luultavasti Japani tuntee samoin mua kohtaan.

TOUKO!

2008-07-12T23:33:00.000-07:00

Todella mahtavaa syndepäivää 12.7, sä olet tosi kova mies, muista se!
Sopiiko, että tuon lukuisat lahjat itseni kera, kun olen jo melkein toinen jalka Suomessa?

Taidenäyttelyn jälkipuinti

2008-07-08T01:15:00.001-07:00

Sinä yönä jalat olivat ainakin koreana.

"trallallallaaaaa, meikätyttö pystyttää näyttelyä,traaaaa.."

MOSHIII MOSHIIII!

"UNIA" -taidenäyttely on nyt sitten onnellisesti viime perjantaina korkattu. Sen eteen olen vuodattanut satoja hikipisaroita, ja ei ole kaukana olleet kyyneleetkään. Mutta niitä nyt ei muistella, kun taulut ovat kerran seinässä. Koulu antoi ystävällisesti luvan tulostaa mun työt heidän superprintterillään. Kiitos vain siitä. Kahvia eivät tosin keittäneet, enkä myöskään saa myydä kyseisiä printtejä kellekään. Pääasia on kuitenkin, ettei mun tarvinnut maksaa itseäni enempää kipeäksi vielä tulostuskustannuksista. Näyttelytila kun maksoi jo 40,000 yeniä ja siihen päälle postikortit+härpäkkeet+safkat+oheistarvikkeet, niin saamme sievoisen summan kasaan. En mene sen enempää yksityiskohtiin, mutta olo on nyt kuin oikealla taiteilijalla ikään: köyhä, mutta onnellinen.

"Tässä työssä olen halunnut ilmaista tuskaa ja sydämenpohjalta kumpuavaa iloa yhtä aikaa.. Japanissa eläminen on sellaista järjettömyyttä ja ristiriitaa.."

Jeps, mutta perjantai alkoi mukavasti aamulla varhain kun sää oli KUUMA JA KOSTEA. Oikeasti olen tullut siihen tulokseen, että inhoan Japanin kesää. Ei pysty liikahtamaankaan ulkona kun naama on täynnä hikeä. Todella ärsyttävää, tulee kyllä ihan Suomen kesäsateita ikävä. Ihan oikeasti! Kaikki tämä kuumuus olisi varmaan ihan mukavaa, jos ei tarvitsisi tehdä mitään, tai jos olisi vaikka järvi lähellä, minne silloin tällöin pulahtaa. Meri tuosta löytyy, mutta se on kuitenkin täynnä tappaja-olentoja, meduusoja ja haita. Tai jotain. Mutta kyllä mä sinnekin vielä uskaltaudun, kunhan revin jostain aikaa ja uskallusta.
Mutta takaisin perjantaihin, eli poljin hirveässä helteessä Galleriaan, laitoin kaikki pikkuyksityiskohdat kuntoon, kuten teosten nimet töihin ja jotkut koristeet seinään ja sellaista. Kaiken ähellyksen seurauksena lähes täydellinen kihara-kampaukseni oli vain lässähtänyt muisto. Poljin hikipäissäni takaisin viidakkomajaani ja yritin pelastaa sen mikä oli vielä pelastettavissa. Eli kaunistauduin iltaa varten.

Ja tässä vaiheessa ihan järjettömän suuri arigatoooooo Jennille joka on jaksanut mun oikkuja ja orjuuttamista! Ilman sua, kummitusten leikkaus olisi ollut yhtä tuskaa ja kuolemaa. (Leikattiin mun näyttelyyn neljä pilveä, joista sataa miljardi sade-kummitusta. Se oli kauheaa puuhaa se, kuka kumma saanutkin päähänsä niin masokistisen idean!)

Nanako heitti mut, Jennin ja Tomin AUTOLLA (=ihanaa=ilmastointi) Geibun Galleryyn viideksi, eli tuntia ennen pileiden alkua ja sitten suhattiin äkkiä taikaboolit ja muu tarjoilu kasaan. Ilta oli kaikin tavoin täynnä värejä, kun booli ja sipsit olivat sinisiä (ne oli tehty luonnollisesti sinisistä perunoista! Ehkä niitä kasvaa smurffi-maassa), ja salmaria ja salmiakkia löytyi, myös naama punoitti jännityksestä ja tunkkaisesta kuuuuuumuudesta ja seinät oli tietty täynnä väriläiskiä eli mun duuneja. VÄREJÄ VÄREJÄ VÄREJÄ! Mun jalkoihin oli myös maalattu Jennin bodypainteillä kiukeroita. Artsu-partsu ilta.

ARTSUUUUUU! ja PARtsuuuu!

Meillä oli kolme tuntia aikaa itse show:hun, eikä se oikein meinannut riittää mihinkään, kun puolet viinaksistakin jäi juomatta ja puolet vieraista jututtamatta. Parhaani kuitenkin yritin, mutta ei se aina riitä. Illan hauskana yksityiskohta oli Hannun tulo Kiotosta, Mikin Tokiosta sekä monen sellaisen kaverin näyttelyyn tupsahtaminen, joita en ollut odottanut näkeväni. Kaksi toimittajaakin kävi paikallisista lehdistä jutttelemassa suuren taiteilijan kanssa, toinen enkuksi ja toinen japaniksi. Jutut ovat taineet lehtiin jo ilmestyä, mutta koska olen vähän huono seuraamaan paikallisia japaninkielisiä lehtiä, en ole niitä vielä nähnyt.

J ja H: mä en tajua lainkaan näitä viivalaseja. Miksi ne ovat olemassa.

Ilta päättyi kissan kokoisten sammakoiden ja tähtitaivaan ihmettelemisen jälkeen kioskin eteen räyhäämään suomiporukan eli Jennin ja Hannun kanssa. Syötiin riisipalleroita ja vedettiin mehua. Ihan hyvä setti. Seuraavana päivänä lauantaina oli luvassa suuuuuuret englanninopettajien jäähyväispileet vuoristokylä Togassa. Kuvia niistä pileistä ja lisää kuvia taidenäyttelystä ootan mä. Unohdin uskollisen kamerani sinne vuorille, joten mun kuva-anti on hieman nihkeä.

Siispä sopiiko, että laitan myöhemmin lisää kuvia, kun saan kamerani takaisin ja pari muuta tahoa niitä lähettää. Parempi sopia.

Näyttelyn jälkeen mulla oli ihan sellainen olo, että nyt on aika lähteä himaan.

Veni, vedi, vici!!

Jos jollain olisi ollut sunnutaina ylimääräiset lentolipun Suomeen, olisin varmaan hypännyt koneeseen. Mutta kaikki hommat ei ole täällä vielä lainkaan tehty, vaikka yksi iso työmöykky onkin nyt pistetty sileäksi.

Parit kurssit pitää vielä saada kunnialla päätökseen ja sitten pitää ostaa uusi digijärkkäri ja krääsää. Kassikaupalla krääsää, niin paljon, ettei ne mahdu minnekään ja lentokentällä tädit maksuttavat multa järjettömät ylipainomaksut.

Eli tää homma vielä jatkuu. Palataan pian!

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------

LOPPUUN UUDET KUVAT, SAIN JUURI hawailaiselta IVY:LTA eli Muratilta uusimmat uutuudet:

Diana, minä, Ivy

HYVÄÄ SYNTYMÄPÄIVÄÄ!

2008-07-07T20:30:00.000-07:00

Pekka 126, eiku 26-vee!
Sininen booli on kunniaksesi kumottu!

KOHTA

2008-07-01T03:40:00.000-07:00

ON MUN TAIDENÄYTTELY!
3 yötä ja sitten. Olen tehnyt hommia hikihatussa kuin vanha kaivostyöläinen, joten toivottavasti se kanssa näkyy.
Eräät tietyt tahot Suomessa on tainut unohtaa mut.
Mutta siitäkin huolimatta tsempit mulle, kohta tulee hienoja photoja näyttelystä!

Ps. Kaksi japanilaisvaihtaria (kummatkin tyttöjä) olisi tulossa 1.9 alkaen Lahteen vaihtoon. Jos joku ihana bloginlukija tietää jotain tyhjistä kämpistä siellä, kertokaa mulle! En halua laittaa niitä raukkoja minnekään Mukkulaan. Lukekaa Etlaria!

Kiirus

2008-06-23T21:59:00.000-07:00

On kova kiire. APUA. Ja pieni paniikki. Taidenäyttelyä pukkaa ja ihanien kielimuurien takia moni asia etenee kauhean hitaasti. Kärsimättömälle luonteelleni turha hidastelu on myrkkyä. Tässä vaiheessa (eli 10 päivää ennen näyttelyä) pitäisi olla jo printtiä ulkona, mutta koulu on hieman hankalana taas. Koulultani kun löytyisi laadukas printteri joka tekee yli metrin levystä printtiä, mutta koska tarkoituksenani on myydä mun printtejä, koulutyypit miettivät sallivatko he mun niitä täten tulostaa, koska tarkoituksena on saada tempauksella taloudellista voittoa itselleni. No toki. Voisin printeistä TIETTY maksaa, mutta kun on hankalaa niin on hankalaa.

Toinen vaihtoehto on mennä painotaloon teetättämään printit. Se on aina kauhean mukava seikkailu, kun kieli on solmussa ja homma saattaa kestää yli viikon ja mikä kauheinta, se maksaa maltaita. Kävin hieman esitiedustelemassa hintoja ja sellainen haluamani kokoinen duuni maksaisi jotain 6000 yeniä. Ja kun tarkoituksenani olisi tulostaa noin 10 kpl sitä kokoluokkaa olevaa duunia, niin hommasta tulisi äkkiä tappavan kallis. Ja Galleriatila pitää kanssa maksaa. Joten jee. Ei ole ilmaista elämä.

Plan A on siis koulun superprintterin halvat printit ja yhteistyökykyinen kouluhenkilökunta joka hymyilee ja keittää kahvit samalla kun odottelen töitäni, Plan B on hankala ja tyly kouluväki ja tuhoisan tyyris painotalo ja Plan C, jota en toivo tapahtuvan, on ei kumpikaan edellisistä vaihtoehdoista ja tuhoutunut näyttely. No mutta sitä en salli tapahtuvan. Kaikki kyllä lopulta järjestyy.
Takaokan jumalat hohoi, vähän jeesiä kiitos!

On se vain niin kumma kun pitää kaikesta aina jotenkin vääntää kättä näiden ihmisten kanssa. Mutta ei se mitään, haba siinä vain kasvaa. Ja eihän tässä ole enää kuin 42 päivää kekkuilua näillä ilmansuunnilla. Sitten on aika pulahtaa viileään Urajärveen ja lämmittää sauna. AH. Sauna kuulostaa maailman kauneimmalta sanalta tällä hetkellä. Toivottavasti tajuatte nauttia saunomisesta täysin sydämin siellä!

Sadekausi on muuten juuri alkanut Takaokassa. Ilmankosteus voi lähennellä pian sataa ja kuumuus voi liimata t-paidan sekunnissa ihoon kun astuu ilmastoinnin pelastamasta huoneesta villiin luontoon. Vielä ei ole tilanne kuitenkaan näin dramaattinen, mutta kohta saattaa järjestyä mulle saunat ihan omasta takaa.

Mitäs muuta täällä on tapahtunut.
No ainakin allekirjoittanut on täyttänyt onnellisesti 24-vee. Se on aika isonihmisen ikä. Koulutyypit Nanako, Tom ja Tomoyo (plus Jenni tuli messiin) pitivät mulle söpöt illallisbibikset ja sain oikean KAKUNKIN ja kaikkea tosi syntymäpäivällistä. Koskakohan mulle on viimeksi tehty syndekakku, jonka päällä on ollut kynttilöitä? Varmaan kun olin 5 vee. Anteeksi jos nyt muistan väärin, äippä.
Mutta tuli oikein lämmin mieli siitä illasta.

work in process, making t-shirts

Sitten olen vain ahkeroinut kilttinä tyttönä koulussa, tehnyt t-paitoja Toyaman vuosittaiselle t-paita festarille ja omaan taidenäyttelyyni, piirtänyt elävää mallia, tehnyt julisteita ja kiillottanut paria urushii-lakka-levyä, josta kerron myöhemmin lisää kunhan ne jonain vuonna valmistuu ja voitte ihastella niitä kuvien muodossa.

T-paita designini - mallina Jenni.

Sitten me käytiin Jennin kanssa yhden mamman kotona, joka haluaa oppia puhumaan englantia, mutta toistaiseksi ei puhu sitä lainkaan. Joten sen englantia puhuvan tyttären kanssa läpistiin jotain ja sitten se mamma aina kyseli, että mitä me oikein puhutaan. Sillä on koira nimeltä Zero ja sitä pidetään autotallissa, eikä sillä ollut siellä ollenkaan leikkikaluja, jotain vasaroita vain lattialla. Sitten se mammeli sanoi, etten saa ottaa sitä syliin, koska se haisee niin pahalta. Aika zeromaista kohtelua sanon minä. Ja totta kai otin sen syliin, kun se oli niin raukka ja vapisi vain nallen suussa.

Jeps, siinä lähes kaikki mitä tänne kuuluu. Mitäs sinne?

Vaarallinen maailma

2008-06-15T22:57:00.000-07:00

Päivän mietelause: perhoset eivät vahingoita ketään.

Japani on turvallinen maa monella tapaa. Yöllä (sekä viikolla, että viikonloppuna) saa liikkua rauhassa, eikä tarvitse pelätä peräänhuutelijoita, tai kännisiä äijiä tai mitään. Omaa rauhaa oikeasti kunnioitetaan täällä joskus vähän liikaakin. (Ihmisiin ei niin helposti tutustu kun kynnys vieraille puhumiseen on suuri, mutta se on eri aihe, nyt puhutaan turvallisuudesta.)
Mua ei ole täällä koskaan ulkona liikkuessa pelottanut. Ihan oikeasti. Ei täällä Takaokan landella, eikä myöskään Tokion suurkaupungissa. Ei koskaan. Jos ihmiset ovat jollain suurilla festareilla ja sake virtaa, niin joku saattaa tulla kyselemään, että mistäs neiti on kotoisin, mutta siinä kaikki. Ei ole tullut tarvetta juosta karkuun jostain. Never ever.

Suomessakin on suhteellisen turvallista asua, mutta noin sata kertaa olen todistanut känni-ördäys-tappelun tai muuten vain on ollut hieman jännää, kun on ollut liian myöhään liikenteessä yksin. Mutta mitään ei ole allekirjoittaneelle kuitenkaan koskaan tapahtunut. (Vaikkakin kerran Lahden snägärillä tuli Santun lähentelijä-täti liian tuttavalliseksi kun olin muka hänen onnensa (eli Santun) tiellä. Mutta siitäkin selvittiin mustelmitta.)

Anyhow, Suomella ja Japanilla kummallakin on enemmän vähemmän hyvä maine turvallisuuden puolesta.
Kun Jokelan ammuskeluista kerrottiin Japanin uutisissa, kukaan ei voinut uskoa, että Suomen kaltaisessa puhtoisessa maassa voisi mitään sellaista tapahtua. Ei sitä voineet kyllä suomalaisetkaan uskoa. En minä, eikä varmaan yli viisi miljoonaa muutakaan. Japanissakin on viime aikoina tapahtunut paljon kaikkea kauheaa, mitä ei voi oikein käsittää.
Tuoreimpana tapauksena nyt viimeviime sunnuntaina tapahtunut hullun miehen puukotus-tapaturma Tokion Akihabaralla. Se oli samainen päivä kun serkut Hilla ja Eppu sekä setä Antti lähtivät takaisin Suomeen. Vielä edellisenä päivänä oltiin koko sakki Tokiossa ja niin, pakostahan sitä alkoi kelailemaan, että mitä jos oltaisiin oltu väärässä paikassa väärään aikaan ja samallainen sekopää olisi ollut liikenteessä..

25-vuotias mies oli siis ajanut Akihabaran kaupunginosaan rekalla, hypännyt ulos autosta ja alkanut mielivaltaisesti puukottamaan vastaantulevia ihmisiä. Seitsemän kuoli ja monta loukkaantui. Miehen omin sanoin, hän oli kyllästynyt elämäänsä, ja halusi tappaa kenet tahansa, välittämättä mistään, iästä tai sukupuolesta. Mies saatiin elävänä kiinni paikan päältä. Koko viikon ovat uutiset myllyttäneet asiaa ja nyt vain toivotaan, että pöly laskeutuu ja uhrien omaiset saavat tarvittavaa apua.
Ennen tätä Japanissa on tapahtunut paljon muitakin kauheita puukotustapauksia, tosin ei näin karmivaa, joista joidenkin tekijät ovat jopa tuomittu kuolemanrangaistukseen. Luultavasti tässäkin tapauksessa taitaa käydä niin.

Tällaisten uutisten jälkeen sitä vain alkaa miettimään turvallisuutta vähän eri tavalla. Japanilaiset ovat kilttiä kansaa, mutta työstressin ja elämän merkityksettömyyden myötä jengiä kilahtelee ja veitset alkavat heilumaan. Suomessa ollaan kanssa kyllästyneitä, kiusattuja ja masentuneita ja aseet paukkuvat. Toivottavasti tämä ei ole mikään kasvava trendi.
Seuraavan kerran kun menen Akihabaraan on varmaan hieman levoton olo. Pitää pariin otteeseen katsoa ympärille kun kulkee jossain ruuhkassa. Ja miltäköhän Jokelan koulun opiskelijoista ja opettajista on mahtanut tuntua/ tuntuu edelleenkin.. Elämä ei ole tilastoista tai maineesta huolimatta täysin turvallista missään maailman kolkassa.

Suomessa on ainakin luonnonvoimien kannalta turvallisempi asustaa kuin Japanissa. Nyt lauantaina meinaa järisi koillis-Japanissa 7.2 richterin voimalla.
(Maanjäristysten voimakkuutta mitataan logaritmisella Richterin asteikolla, joka ilmaisee vapautuvan energian määrää. Yhden yksikön kasvu merkitsee aina maanpinnan liikenopeuden kymmenkertaistumista, johon vaaditaan myös 30 kertaa enemmän energiaa. Vasta yli 5,5 Richterin järistykset aiheuttavat aineellista tuhoa edellyttäen, että hyposentrumi sijaitsee lähellä maanpintaa. Tähän mennessä voimakkain mitattu järistys, 9,5 Richteriä, tapahtui vuonna 1960 Chilessä. Maanjäristyksiä ja niiden voimakkuutta rekisteröidään seismografeilla, jotka mittaavat maankuoren pysty– ja vaakasuoria värähtelyjä ja piirtävät niistä seismogrammin.)
Kuusi kuoli, 144 loukkaantui ja joitain ihmisiä on vielä kadoksissakin. HMMM. Japanin alla mannerlaatat ryskäävät ja on vain ajan kysymys kun tulee lisää tällaisia tarinoita uutisiin. Pitää vain toivoa, etteivät tuhot ole kauheat ja vähän sitäki tietty, että ehdin alta pois jos lisää on luvassa. Mutta kuten olen jo aikaisemminkin sanonut, niin tämä Toyaman lääni on sanottu olevan aika seiffi paikka järistysten suhteen. Koputan nyt puuta.

Se mikä Japanissa on maanjäristys on Suomessa ukkonen, joka saattaa osua päähän tai kaataa puita, jotka kaatuvat päähän, mutta that´s it. Ei ole meillä tulivuoria, järinöitä, hirmumyrkyjä tai tornadoja. On vain peilityyni kesäjärvi ja käet kukkuvat metsässä.

Japanissa on myös paljon enemmän myrkyllisiä eläimiä kuin Suomessa. Käärmeitä, hämppiksiä, ja merieläimiä. Mutta ei tämä kuitenkaan mikään Australia ole ja siitäkin maasta olen selvinnut hengissä kotiin.
Joten lopputuloksena tälle kaikelle: pyrin kaikin tavoin palaamaan kotio yhtenä kappaleena, vaikka mitkä hullut olisivat liikenteessä tai jyristykset pauhaisivat jalkojen alla. Jeps, that´s a promise, kohta nähdään!

Pysykää terveinä!

Serkku seikkailu

2008-06-08T20:33:00.000-07:00

I´m back!

Reissu Hillan, Epun ja Antin kanssa Honshulla meni mainiosti. Kukaan ei hukkunut, emmekä joutuneet, kovasti yrityksestä huolimattakaan, vararikkoon. Tästä suuri kiitos kuuluu kyllä Antille, joka jeesasi miestä mäessä enemmän kuin tarpeeksi. Myös muille matkan mahdollistajille syvä kumarrus ja pitkä arigatooooooooo!

Eka päivä Kiotossa oli sateinen, mutta valoisa: matkaseurue oli päässyt turvallisesti Japanin maankamaralle! Koska noin kymmenentuntinen lento oli juuri takana ja kaikki olivat enemmän vähemmän pöhnässä, otimme ekan päivän aika iisisti ja kipusimme ”vain” Kiyomizu -temppeliin halki söpöjen maiko-katujen. Tosin maikoja emme nähneet, olivat jossain teehuoneissa pitämässä sadetta.
(Kertauksena vielä: maikot ovat geisha-oppilaita. Tytöt saavat aloittaa geisha-opintonsa peruskoulun jälkeen 15-16-vuotiaina ja koulu kestää 5-6 vuotta ennen geishaksi valmistumista. Aitoja geishoja löytyy vain Kiotosta ja näinä päivinä heitä on jäljellä noin 200, joka on huima pudotus 1920-luvun 80 000:sta.)

Nähtiin kuitenkin Kioto-maisemat, iso hautausmaa ja metsää, jonne Hilla olisi halunnut lähteä vaeltamaan, mutta jotenkin tuntui, ettei se olisi ollut hyvä idea :)

Hilla, mitä mies tekee?

Seuraavana päivänä puksuteltiin junalla Naraan, joka on Japanin vanha pääkaupunki täynnä kansallisaarteita ja kesyjä peuroja...

...jotka olivat älyttömän lempeitä, mutta jotkut japanilaiset kuitenkin onnistuivat pelkäämään niitä.

Leijonakoiran vartija.

Kävimme Tódai-linnassa, joka on tähän astisen Japanin reissuni vaikuttavin koskaan näkemäni rakennelma. Järjetön! Sen sanotaan olevan yksi maailman suurimmista puurakennuksista ja se on yksi Unescon suojeluskohteista.

Ja tässä se on: Japanin suurin Buddha -patsas. Olisikohan se noin 15 metriä korkea ja samalla suurin kullattu pronssi patsas maailmalla.
(Kiotossa oli aikoinaan 48 metrinen Buddha, mutta se tuhoutui maanjäristyksessä vuonna 1596. Ja Kiinasta ja Intiasta löytyy jotain yli 100 metrisiä Buddha järkäleitä, jos joskus menette Buddhan bongaus-matkoille. )

Tässä on Buddhan kaveri, toinen Buddha, samaisesta paikasta.

Linnan muskeli-demonit seisoivat portilla odottelemassa:

Kivat vatsalihakset.

Tódai-ji:n sisällä oli patsaiden lisäksi ärsyttävä puutolppa, jossa oli pieni reikä. Jos reiästä pääsi ryömimään läpi, kokee valaistumisen ja elämän luvataan olevan sen jälkeen ihanaa ja mahtavaa. Harmi vain, että vain pienet lapset ja todella laihat nuoret pääsivät siitä läpi, sillä kolo oli liian pieni! Pitääköhän tuostakin päätellä, että jos on anorektikko, niin valaistuminen on lähellä.. Jossain mielessä näin voikin olla (jos potkaisee tyhjää), mutta joo, aikamoista kokosyrjintää minun mielestäni koko touhu.

HERP! Olen jumissa!

Hilla kokeilee valaistumista.

Kolmantena päivänä käytiin ennen luotijunaan hyppäämistä ja Tokioon menemistä Sanjúsangendó –temppelissä, jonka sisältä löytyi reissun yksi eniten suuta-aukaisevin näky: tuhat ja yksi laupeuden jumalatar Kannonia esittävää patsasta, jotka satavuotisissa pölyissään seisoivat jämpteissä riveissä hämärässä salissa, jota valaisi hennon päivänvalon ohella lukuisat kynttilät. Patsaat ovat puukaiverruksia, jotka on lakattu ja maalattu kullalla. Jokaisella kaverilla on oma ilmeensä ja sanotaankin, että jokainen ihminen voi löytää joltain heiltä omat kasvonpiirteensä. Hillan mielestä kaikki näytti kuitenkin ihan samalta. Ja aika samaltahan ne näyttikin jos nopeasti katsoi.

Paikan sisällä oli valokuvauskielto.. Uhmasin kuitenkin jumalia ja näpsäsin yhden kuvan, sillä näky oli vain niin räjäyttävä. Kuva ei tietenkään tee paikalle minkäänlaista oikeutta, mutta jotain makua se kuitenkin antaa.

Patsas-kokemuksen jälkeen lähdettiin Tokioon ja ihanaan lekoilu-hotelliimme. Parhaaseen missä olen koskaan ollut ☺ Ihan hotskun vieressä oli Kudan Kaikan -rakennus minne mentiin illalla katsomaan Kiyoharun keikkaa. Kiyoharu on japani-rokki-legenda, jo vanha konkari, joka laulaa sielukasta, tarinallista tunnelmarokkia. Serkkuni Eppu tietää todella paljon, ellei kaiken J-rock -bändeistä ja hänen ansiostaan päädyttiin kyseiselle keikalle. En ollut Kiyoharusta mitään ennen tätä kuullut, mutta nyt voisin vakavasti harkita herran levyn ostamista ja musiikin kuuntelemista jatkossakin. Keikka oli romanttinen ja sykähdyttävä. Yhden biisin aikana kukkien terälehdet leijailivat näyttämölle ja tuoksuöljyä suitsutettiin katsomoon. Sielukasta kerta kaikkiaan.

Kiyoharun blondi-vaihe taannoin. Hän on läheltä oikein hyvännäköinen mies.
Ja vaikka näimmekin hänet vain kolmannen parven kaukaisuudesta, karisma leijaili sinne asti:

Seuraavana päivänä mentiin Ghibli-museoon, illalliselle Kai-sanin kanssa ja Epun lempipaikkaan: karaokeen.

"Kerro lisää viisauksia, oi Japani-serkku!"
(Olimme syömässä herkkuja Izakayassa.)

Jos joskus haluatte mennä Ghibli-museoon, on hyvä tietää, että lippuja sinne voi ostaa vain ennakkoon. Niitä saa paikallisten kombinien, eli kioskien lipunmyynti –automaatista. Ja jos japaninkieli ei oikein taivu, niin pitää pyytää henkilökunnalta jeesiä. Ghibli-kompleksi on pieni ja suosittu, joten lippu kannattaa varata/maksaa parin päivän ennakolla, milloin sinne haluaa mennä. Myös paikka, missä museo sijaitsee on hieman metikössä, joten kannattaa tsekata meno-ohjeet hyvissä ajoin. Museo on söpö ja vaatimaton, mutta siellä on paljon mielenkiintoista kamaa Miyazaki-faneille, mm. salainen nekobasu-pätkä mitä ei voi nähdä missään muualla maailmassa, ja Miyazakin piirustuksia, työhuone ja Laputan robotti ulkona:

Vikana päivänä yhdessä shekoiltiin tyttöjen kanssa KOKO PÄIVÄ Harajukulla, käveltiin sata kilometriä ja yritettiin etsiä kuuluisan J-rokkarin hiden LEMONed –kauppaa, siinä kuitenkaan onnistumatta. Illemmalla Eppu pääsi kuitenkin Shinjukuun keikalle kuuntelemaan japaninkielen sulosäveliä ja me Hillan kanssa käveltiin sadan kilsan jälkeenkin pilvenpiirtäjä-alueelle ja ihmeteltiin ihmisen pienuutta.

Pieni, mutta pirteä.

Shinjukun keikka-alue oli täynnä samannäköisiä tyttö-poikia, jonka jokainen hius-suortuva ja asuste oli tarkkaan kelailtu. Yuto oli Hillan suosikki :)

Yhteenvetona reissu oli aivan mahtava, toivottavasti myös teillä Hildemaar ja Eppunder ja Anders!

Nyt on aika palata taas normi-arkeen. Poissaoloni aikana ainakin Takaokan sammakot ovat vallanneet ikkunani alla olevan pikkulammen ja nyt ne huutelevat yötä myöten kuorossa.

Taidenäyttelyn pystytyksestä tulee ainakin jännää...

Kiitos vain kotijoukoille lukuisista salmari –pulloista, salmiakkipusseista ja kannustuksista mitä näyttelyyn ja muuhun elämään lähetitte!!!

Tarinani täällä jatkuu.

TAIDENÄYTTELY

2008-05-31T23:09:00.001-07:00

Tässä se nyt on: näyttelyjuliste kolmanteen soolo-näyttelyyni!
Kaikki 4-13.7 Japanissa olevat ovat sydämellisesti tervetulleita Takaokaan, (erityisesti 4.7 pärähtää, sillä silloin on näyttelyn avajaisbileet) ! Olkaa edes hengessä mukana!

Nyt olen lähdössä vastaanottamaan Hillaa, Eppua ja Anttia Kiotoon, joten sanon heipat taas vähäksi aikaa!

Avaruusolut

2008-05-28T17:33:00.001-07:00

Olenko jo maininnut, että japanilaiset ovat outoa kansaa?

(No eivät he sen oudompia ole kuin suomalaisetkaan, riippuu vain mihin on tottunut.)

Luin tänään uutisista, että japanilainen Sapporo Holdings -panimo on tekemässä ensimmäisen avaruusoluen. Se valmistetaan ohralajikkeesta, joka on viettänyt avaruudessa viisi kuukautta.

Tätä herkkua pitäisi saada kaupoista marrraskuuhun mennessä.

Ai, että miksikö he näin tekivät?

NO onhan se nyt ihan pirun jännää hörppiä juomaa, jonka raaka-aineet ovat kelluneet suuressa tuntemattomassa! Tuleekohan avaruusoluen juotuaan entistäkin painovoimattomampi olo kuin normaali-bissen jälkeen.. Alkaakohan ajattelemaan avaruutta ja maailmakaikkeutta, Tähtiä, galakseja eli tähtijärjestelmiä, joita on avaruudessa miljoonia ja jokaisessa galaksissa leijuvia miljoonia aurinkoja, ja niitä kiertäviä planeettoja ja planeettoja kiertäviä kuita.. Ja ehkä myös mieleen putkahtaa kysymys: olemmekohan sittenkään yksin täällä, vai onkohan jossain lähellä tai kenties valovuosien päässä joku minunkaltaiseni joka hörppii omaa avaruusoluttaan, katselee tähtiin ja kyselee itseltään näitä samoja kysymyksiä.

Ehkä yhdymme enemmän Linnunrataamme, jos saamme mahaamme ohraa, joka on nähnyt maapallomme eri perpektiivistä. Ehkä japanilaisetkaan eivät ole niin outoa kansaa ollenkaan, ehkä he ovat nyt jonkin suuren ja tärkeän kysymyksen ytimessä. Keitä me olemme ja miksi me olemme täällä. Kilistäkäämme maljat ja pohtikaamme tätä.

Kampai!

"Minuun ainakin tämä mallas tekee lähtemättömän vaikutuksen. Tulee tunne, että olen enemmän osa tätä systeemiä, jota maailmankaikkeudeksi kutsutaan."

( Oikeasti ohra rahdattiin ISS-asemalle tiedeprojektin vuoksi. Hankkeessa oli määrä selvittää, miten ruoka säilyy tulevaisuuden pitkillä avaruuslennoilla. )

What´s going on in here

2008-05-21T17:44:00.001-07:00

Olen vieläkin ihan ällistynyt valashaista.....

Kerrattaanpa hieman menneiden viikkojen tapahtumia.
Okinawa oli siis hieno paikka kertakaikkisesti. Lämpöinen ja rento. Siellä oli todella erilainen tunnelma kuin Honshulla. Ihmiset olivat rennompia ja eläminen ei ollut niin turhantarkkaa. Talot saattoivat olla vähän miten sattuu rakennettuja, kadut toisinaan jopa likaisia (yleisesti Japanissa kun on niin ylisiistiä) ja pultsareita nukkui ojien varsilla. Ah, miten kotoisaa ☺
Okinawaa ei kutsukaan ihan turhan päiten (vaikkakin leikillään) omaksi maakseen, vaikka se onkin palanen Japania. Mutta okinawalaisilla on kyllä oma murteensa, tapansa ja systeeminsä, joista he ovat ylpeitä.

Kunnon tropiikin asukkaiden tyyliin Okinawalta voi ostaa kärmes-viinaa elikä alkoholia, jonka pullon sisällä on habu-käärme. (Varmaan tuttu juttu Thaimaassa, Laosissa tai vastaavissa paikoissa käyneille). NAM! Ja kuten opettajani Hayashi asian ilmaisi, viina tekee erityisen hyvää mieskunnolle.. Emme sitä kuitenkaan nauttineet tästäkään seikasta huolimatta. (Pullo saattoi helposti maksaa monta tuhatta yeniä).

Muuta pikkufaktaa Okinawasta:

-karaten synnyinpaikka
-siellä on Ogimi kylä, jonka ihmiset elävät pisimpään maailmassa:
3 500 ihmisen kylästä 1056 ihmistä on yli 65 vuotta ja 80 yli 90 vuotta. Vau.

- joka paikassa näkee leijonan näköisiä shisa -patsaita. Etenkin kotien edustalla on tapana pitää kahta patsasta: toisella puolella sisäänkäyntiä on shisa, jonka suu on auki (mies), joka pelottaa pahat henget pois ja toinen jolla on suu kiinni (nainen), joka pitää hyvät henget sisällä.

Tästä lähtisi shisat 120 eurolla.

Viikon verran seikkailtiin ihan vain Okinawan pääsaarella (tai käytiin me nopeasti myös Ie - ja sesoko saarella, mutta olivat ihan pääsaaren tuntumassa), mutta jos sinne päin menee, kannattaa vakavasti miettiä menevänsä myös pikkusaarille, kuten Iriomoteen tai Ishigakiin, joista löytyy viidakkoa ja parhaita rantoja. Jos haluaa säästää rahaa, niin pitää olla jonkin verran aikaa, että voi ottaa hitaita botskeja niille. Lentämälläkin pääsee, mutta lysti maksaa jonkin verran.
Oltiin siellä parhaiden säiden aikaan, eli kultaisella viikolla, jolloin ei ollut vielä hiostavan kuuma, eikä sadekausikaan ollut vielä kunnolla startannut. Parhaillaan säätiedotus näyttää hieman kostealta..

Tässä on Shuri linna, joka tuhoutui lähes kokonaan vuonna 1945 ja se rakennettiin uudelleen 1991, vanhojen valokuvien ja muistojen perusteella, näyttämään lähes samallaiselta kuin aikaisemmin.

Kävimme tietty myös biitsillä, ja P löysi rapujen ja olentojen ohella tältä kyseiseltä Sesoko saaren rannalta isoimman simpukan miesmuistiin. Se on valtaisa!

Kun tultiin Okinawalta takaisin Tokioon, mentiin mm. karaokeen Pekan ja japsituttujen (kuten ihanan isosiskoni Miki Suzukin) kanssa. Olen siitä erityisen innoissani, sillä aluksi Pekka rimpuili vastaan, mutta karaoke osoittautuikin (TAAS) ykkös-paikaksi ja meno oli pöyristyttävän kuuma! Jotenkin karaoke ei koskaan täällä Japanissa petä, johtuu ehkä myös siitä, että karaokekoppien hi-tech mikki on niiiin hyvä, että se saa ääneni kuulostamaan (ainakin omasta mielestäni) ihanan ruusuiselta, joten olo on kuin rokkistarballa ikään. Ihan kuin sellainen edes haluaisin olla.
Ja nomihoudai, oih, se ihana nomihoudai, all you can drink... Se tekee elämästä elämisen arvoista.

Lemmikkimuotia Tokiosta: apina! Kyllä minäkin oman apinan haluaisin, mutta Ramses-koira on jo niin lähellä apinaa, että ehkä pärjään vähän aikaa ilman. Tai katsotaan mitä täältä mukanani kotiin kuljetankaan...

Tokion jälkeen Pekka lensi vähäksi aikaa Sapporoon Naon luokse ja minä menin Takaokaan ihastelemaan kun luonto oli matkojeni aikana kunnolla herännyt ja riisipeltoihin oli laskettu vedet. Voih, oma vuoreni Futagami, ただいま！

Oikeasti mun piti tulla takaisin kouluun opinahjoon ja kotiin maalaamaan digimaalauksia, SILLÄ SAAN PITÄÄ TÄÄLLÄ TAIDENÄYTTELYN!
4.7 on avajaispäivä ja nyt armottomasti kasailen uusia maalauksia kokoon. Aion esitellä näyttelyssä myös vanhoja töitäni, mutta uudet ovat toki valokeilassa..
Miten kutkuttava tunne vatsanpohjassa..

Kun Pekka pääsi pohjoisesta tänne Takaokaan, rämmittiin parina päivänä metsässä etsimässä ötököitä. That´s what we do around here.
Tämän jälkeen otettiin vain rennosti. Tai niin rennosti kuin vain voi ottaa kun on koulutehtävät hieman rästissä ja taidenäyttely pukkaa päälle. Täytyy myöntää, että olen joskus hieman stressi-kökkäre, mutta pitää muistaa tehdä hengitysharjoituksia niin kaikki näyttää taas valoisalta.

Vikana lauantaina mentiin erään Nanakon (JOKA TULEE muuten Lahden Muotsikkaan syksyllä VAIHTO-OPPILAAKSI!! Tänään kuulin sen, eli ONNEA!) perheen luokse syömään sashimia ja ihmettelemään Hikiyama matsuria, eli perinteisiä festareita, missä Toyaman eri kaupunginosien miehet ottavat mittaa toisistaan vetämällä isoja kärryjä perässään ja ilta huipentuu siihen, kun kaksi eri jengiä törmäävät kovaa vauhtia niillä toisiinsa. Se joka työntyy ekana poispäin häviää mittelön. Katsokaa itse:

Rituaali on vähintäänkin mielenkiintoisen näköinen, muistuttaa vähän köydenvetoa, mutta köysien lisäksi miehillä on pari tonnia painava kärry mukana kuvioissa. Ja muutenkin homma on perinteisen näköinen happi-takkeineen ja huudahduksineen ja kuvioineen. Mekin saatiin Nanakolta sellaiset takit, jotka toimivat kuin pääsylippuna tapahtumaan.

Tom (Watanabe), Pekka, Allekirjoittanut, Nanako

Vähän oli hassua, kun Nanako koko ajan varoitteli, ettei saisi mennä muiden kaupunginosien ukkojen kanssa liikaa kontaktoimaan, sillä jotkut tyypit ottavat festarin vähän liiankin tosissaan ja siellä voi saada helposti turpaansa jos menee hössäämään väärien ihmisten kanssa. Hehe. Se olisikin näky! Seitsemän kuukauden aikana en ole nähnyt kuin yhden pikku rähinän kadulla viikonloppuna vaikka voinkin sanoa nähneeni täällä yöelämää aika runsaasti. Japanilaiset eivät tappele. Ovat rauhaisia lällyköitä, mutta sitten tällaisen kärry-festarin aikana jotain naksahtaa heidän päissään. Ja muuttuvat mokomat väkivaltaisiksi! Huvittavaa jotenkin... On niin vaikea kuvitella väkivaltaista tai edes vihaista japanilaista. Noh, yakuzat on tosiaan vielä kohtaamatta...

Don´t mess with meidän posse!

Kovin jengi tapahtumassa oli ”Fishermen´s Town”, joka koostui nimensä mukaisesti muskelimies -kalastajista, jotka kuulemma hiovat taktiikkaansa ja lihaksiaan koko vuoden tapahtumaa varten. He olivatkin kyllä ihan ässiä, ei voi muuta sanoa.
Lopputulos: Hikiyama Matsurit ovat vaarallisia. Voi saada turpaansa tai litistyä kärryn alle ja kuolla (tätä tapahtuu kuulemma joka vuosi!).

But we didn´t die!

Nanakolla on muuten mitä sympaattisin pikkuveli Jyunki! Hän osasi nuoresta iästään huolimatta (10 vee) selittää englanniksi, että hän tykkää junista ja että hän haluaa mennä pyydystämään sammakoita sekä: monnit syövät kultakalojen kakat akvaariossa... Vaikuttavaa!

Jyunki soittaa myös hyvin huilua.

Ja Nanakon äiti piti puolestaan huolen siitä, ettei Pekan olutlasi koskaan tyhjentynyt.
Hieman oli kuitenkin erikoista, että japanilaiseen tekopyhään siveellisyys -tyyliin, minä ja Nanako nukuttiin yhdessä huoneessa ja Pekka ja Nanakon poikakaveri Tom a.k.a Watanabe (jonka luona olin Izumossa ja Hiroshimassa) nukkuivat olkkarin lattialla. Heheh, sanon minä. Mutta bileet olivat hyvät. Japania alusta loppuun.

"Hän oli hyvä puikkojensa kanssa.

Nyt olen koulussa ja liimaan persukseni tuoliin, enkä liiku minnekään, paitsi silloin tällöin urushii-luokkaan, ja teen töitä töitä töitä töitä töitä.

Siltä näyttää elämäni kesäkuun alkuun asti kunnes Hilla, Eppu ja Antti saapuvat Zapaniaan. TERETULEMASTA!

Loppuun tuoretta ruokaa....

RESSUKAT 398 円

Baibai Pekka ja bug corner

2008-05-20T17:29:00.001-07:00

Heippa Pekuskainen, Japani ja sen äyriäiset, matelijat, sammakot ja muut ötökät jäävät kaipaamaan!

(Pekka keräsi koko sarjan!)

Okinawan kalaseikkailu

2008-05-15T01:43:00.000-07:00

Okinawan pääsaari on nyt nähty.
Ja ihan elämäni kunnossa ollaan, vaikka joku salainen meriolonkero polttikin reidestä, aurinko niskasta ja rakkaus rinnasta.

Okinawa tarkoittaa ”köyttä avoimessa meressä”, mikä on varsin osuva nimi tälle pitkälle saarirykelmälle joka koostuu neljästäkymmenestäyhdestä asutetusta ja kuudestatoista asumattomasta saaresta Japanin pääsaarten ja Taiwanin välissä. Okinawa on ainut paikka Japanissa missä voi nauttia trooppisesta ilmastosta, minkä vuoksi siellä lamppaakin paljon japanilaisia lomalaisia, ulkkarituristien ollessa siellä suhteellisen vieras näky.
Mutta jenkkisotilaita siellä kyllä on. Toisen maailmansodan sähläilyjen takia, saarelta löytyy paljon amerikkalaisia sotilastukikohtia. Tämä näkyy etenkin Nahan, eli Okinawan pääkaupungin, katukuvassa aika selkeästi. Kaduilta löytyy paljon liikkeitä jotka myyvät vanhaa sotarompetta, jenkkeihin vetoavia hamppariravintoloita ja vaateliikkeitä piisaa ja aina silloin tällöin voi taivaalta bongailla suihkarin. Illan hämärtyessä vastaan voi hoiperella sotilaspoika pienessä tuiterissa. Ja ainiin, telkkarista voi katsella ”military chanelia”, mikä pyörittää parhaita amerikkalaissarjoja Simpsoneista Craig Ferguson Late Night:iin (Craig on muuten ihan paras tyyppi!) jne. Ohjelmien välissä näytetään sotilaille suunnattua aivotonta mainontaa, joista välittyvät viestit ovat aika rankkoja: ”Dont step out from the crowd or you can be the next target of a terrorist attack....” yep.... hmmm.. Niinkö se menikin...

Okinawalta löytyy jättimäinen akvaario: Okinawa Churaumi Aquarium. Jos jonnekin kannattaa Okinawan pääsaarella mennä, niin sinne sitten. Ihmeellisin juttu siellä on maailman suurimpien kalojen eli valashaiden sekä jättirauskujen onnistunut pitäminen vankeudessa. Valashait ovat ainakin kahdeksan metrisiä, joten mestankin pitää olla sen mukainen. Haiden tankki onkin valtava ja sitä kehystää muikean paksu 60 sentin lasi. Härregyyd sanoi mummi sen nähtyään. Systeemi toimii hienosti, sillä 300 metrin päässä paikasta on meri mistä pumpata freesiä vettä tankkiin.

Olin itsekin ihan että WHAT! ison altaan nähtyäni. Ihan kuin olisin polskutellut meressä, ilman että olisi pitänyt kastua.

Herra pallokalalle syötettiin vasurista hiipivä kalmari välipalaksi.

Päästiin isojen altaiden päälle katselemaan miten homma toimii käytännössä. Henkilökunta piti huolen siitä, ettei hölmöt turistit pääse heittelemään kameroita tai muuta sälää altaaseen. Itse unelmoin näkeväni jonkun hyppäävään tankkiin...Mitäköhän siitä olisi seurannut?

ja tässä pari parhaimmisto-videota, olkaapa hyvät!

Läski kala ja puutarha-ankeriaat.
(Tässä olisi ainesta myös lastenkirjan nimeksi vai mitä? :)

Aika kliimaksiton video, mutta muhun noi madot vetoavat kovasti! Niiden nimi on tosiaan Garden Eel, eli puutarha-ankerias. En ole ikuna kuullutkaan moisista, että oli jo aikakin! Huvittavia tyyppejä, jotka vain heiluvat koloissaan ja syövät mitä suuhun sattuu menemään. Japaniksi nämä tyypit ovat lempinimeltään Nyoro nyoroja eli hattivatteja. :)

Valashain syöttö

Valashai pistää ruoan lisäksi suuhunsa gallonittain vettä. Ihmisiä oli aika mukavasti liikkeellä syötön aikaan, vai? :)

Jep, siinä oli se akvaarioelämys. Lisää postauksia luvassa taas kohta. Oltiin ihan oikeassa meressäkin uimassa vedenalaisen kameran kanssa, joten vartokaapahan vain!

魚

Iloisia uutisia ja nihkeilyä

2008-04-27T20:12:00.000-07:00

Ensinnäkin:
Onnea Jukka ja Cesi!!!
PUSIPUSI, OLETTE NYT NAIMISISSA! 4eva 2getha, hirvittääkö! ☺

Olen lähdössä nyt ainakin kahdeksi viikoksi hiiteen täältä Takaokasta sillä Pekka tulee Japaniin keskiviikkona. Suunnittelmissa on mennä viikoksi Okinawalle, joka on trooppinen saarirykelmä Japanin etelä-osassa, jonka jälkeen hengaillaan vähän aikaa Tokiossa.
Sitten oli tarkoitus tulla kiltisti takaisin kouluun Pekan kanssa, MUTTA asiat eivät menneetkään ihan niin yksinkertaisesti mitä olisin olettanut ja toivonut…

Asun siis koulun asuntolassa, joka on ensijaisesti tarkoitettu vierailevien opettajien tilapäismajoituspaikaksi. Mutta tänne on kaikki vaihto-oppilaat laitettu asustelemaan, tykkäsivät he siitä tai eivät. Japanissa kun on vaikea vuokrata omaa kämppää jos on ulkomaalainen, joten tämä asuntola on helppo ratkaisu jos ei halua nähdä älyttömästi vaivaa. Koulu kun järjestää paikan iisisti ja sijaintikin on ihan koulun vieressä.
Kuten olen jo aikaisemminkin maininnut, asuntola ei ole etenkään aluksi mitenkään hehkeä paikka asua. Varsinkaan kun pitää olla täällä ihan yksin. Paikka on iso ja talvisin kylmä ja pelottava. Sekä vartijat käyvät täällä nuuskimassa monta kertaa päivässä, jopa kahden aikaan yöllä, jolloin lähes varmuudella aina herään, koska äänet kuuluvat täällä tosi hyvin. Eivät ne sentään tule mun huoneeseen, mutta hiippailevat käytävillä.

(Ja sanotaan se nyt oikein ääneen, että vartiointi on musta ihan järjetöntä, sillä asun täällä ihan yksin ja kaiken lisäksi metikössä, niin mitä ihmettä ne koppalakit täältä luulevat löytävänsä? Mitä ne tarkastavat? Kuka kumma tänne IKINÄ murtautuisi? Mitä ihmettä täällä tapahtuu? Onko missään mitään järkeä?)

Mun on ollut TODELLA vaikea tottua täällä asumiseen, mutta jotenkin siitä on selvitty sisun ja hulluuden voimalla.
Kovastihan yritin muuttaa pois täältä Toyamaan, mutta koulu ei sallinut sitä. Olisin ainoastaan saanut muttaa Toyaman yliopisto-kampukselle, mutta se oli liian kaukana kaikesta mahdollisesta julkisesta liikenteestä, joten se siitä sitten.. Olisin halunnut muuttaa ihan koulubussi -reitin viereiseen yksityisasuntoon, mutta koululta tuli EI vastaukseksi silloin taannoin. Siispä jämähdin tänne Takaokaan.

Tässä Takaokan kampuksen asuntolassa on se veikeä puoli, ettei tänne saa majoittaa kavereita.. Se on tuottanut mulle päänvaivaa jo aikaisemminkin, kun parit kaverit ovat tulleet visiitille. Aikaisemmin ongelman olen ratkaissut yöpymällä vieraideni kera kaverini Ichanin kämpillä. Se on ollut vähän ärsyttävää, sillä Ichanilla on omakin elämänsä, enkä olisi halunnut olla niin suureksi vaivaksi hänelle. Mutta kaikki on kuitenkin aina jotenkin järjestynyt.

Mutta nyt kun poikakaveri tulee kylään, niin sitä jotenkin toivoisi, että koulu hieman joustaisi ja antaisi hänen yöpyä täällä asuntolassa. Mutta sen sijaan tuli taas kylmää vettä niskaan. Olen yrittänyt kaikkeni. Kirjoitin koululle maailman kilteimmän ja nöyrimmän “PLIIIS! Yrittäkää ymmärtää, että meillä ei ole muuta paikkaa minne mennä” -kirjeen. Pekka olisi voinut myös pitää luennon digimaalauksesta koululla, jolloin hänestä olisi tullut “vieraileva ope” ja saanut näin supervirallisia reittejä pitkin luvan yöpyä asuntolassa, muttei sekään kelvannut. Mikään ei kelpaa näille oikku-pyllyille.

Hassuinta tässä on se, että täällä on ennenkin majoittunut entisten vaihtareiden perheenjäseniä, sekä kämppä on koko ajan ihan tyhjillään! Kaiken merkityksen tekee näköjään tuo perheenjäsenyys. Täällä ollaan tosi tiukkoina ollaanko sitä samaa verta vai ei. Mun omat visitoivat perheenjäsenet kun ovat vähän vähissä, niin voisi nyt herranenaika hieman joustaa näissä säännöissä. Miten voi olla niin vaikeaa päästää maailman toiselta puolelta matkaavaa vierasta vähäksi aikaa majoittumaan tänne!
EN YMMÄRRÄ.. Ärsyttääääää aika pahasti.
Eräs jälkiviisas senseini sanoi, että mun olisi pitänyt valehdella, että Pekka on mun veli. En olisi vain iki-maailmassa voinut kuvitella, että tästä tulisi näin vaikeaa. Ajattelin myös, että rehellisyys maan perii. Mutta ei se peri! Rehellisyys tekee elämästäni helvettiä Japanissa.

Mun pitää siis varmaan nukkua teltassa Pekan kanssa, (sillä Okinawa reissun jälkeen ollaan varmaan ihan rahattomia, eli ei ole varaa mihinkään hotelleihin). Ja koulun vieressä vain könöttäisi tyhjillään oleva kämppä, missä on kaikki tavarani… Ihan kuin elämä täällä Japanissa ei olisi muutenkin jo ihan tarpeeksi vaikeaa.
Joten kiitos vain viimeisestä koulu.

Iloisempiin aiheisiin.
Oltiin Jennin kanssa viime viikonloppuna Tonamin tulppanifestivaaleilla. Siellä oli satamiljoona-biljoonaa tulppaania, muttei varmaan ihan yhtä paljon kuin Hollannin vastaavassa tapahtumassa.
Ja ONNEA vielä kerran Cesi ja Jukka! Ja pahoittelut, etten vieläkään ole keksinyt teleporttia, jonka avulla olisin voinut saapua karkeloihin. Jäipähän enemmän boolia muille vieraille.
Erittäin iloista on myöskin Pekan tänne tulo ja O-KI-NA-WA sekä se, että kevät on niin kaunista aikaa, eikä ole vielä pirullisen kuuma, niin kuin kaikki manailee kesästä tulevan. Kuumaa ja kosteaa. Joten nyt on vielä hyvä aika tallata Japanin mantuja ilman, että tulisi kuumuus-kuolema.

Tulppaaninterälehti -taidetta Tonamin karkeloissa.

Pitää varmaan alkaa keräämään Jennin kanssa tällaisten hölmöjen maskottien kanssa otettuja kuvia..

Palailen taas asiaan. Olkaa järkeviä sillä aikaa suomalaiset.
Älkääkä estelkö ulkomaalaisten vaihtareiden tuttujen vierailuja, se on meinaa täysin älyvapaata toimintaa eikä tuota muuta kuin harmia ja ketutusta!

Juttua tanukeista. Niistä taukeista.

2008-04-17T18:56:00.000-07:00

Koulu on nyt sitten alkanut, vihdoinkin.
Kahden kuukauden lomat on lomailtu ja on aika taas istahtaa koulun penkille. Miten outoa, mutta miten odotettua.
Eikä tarvitse enää ainoana suomalaisenakaan hölmöillä täällä, sillä Jenni on saapunut pöndelle! Olemme saaneet siis uutta suomalaista hämmentynyttä verta seuraamme.

Toshinaka-kun (?) on Takaokan 400-vuotismaskotti, johon törmättiin Jennin ekoina päivinä Kojo puistossa. Ensi vuonna Takaokan kaupunki täyttää pyöreitä lukuja ja sitä on alettu jo kovaan vauhtiin valmistelemaan.

Häät Takaokan sydämessä, eli Kojossa, kauneimpaan sakura-aikaan.

Kurssit alkavat tässä pikkuhiljaa ja niistä aion kertoa enemmän kun niistä on jotain jännää kerrottavaa mutta NYT, kouluelämäni sijaan aion kertoa teille tanukeista, elikä japanilaisista supikoirista. :)
Hehe, olen ihan tosissani! Kannattaa jatkaa lukemista, sillä aihe on odotettua mielenkiintoisempi.

Tanukeista kerrotaan paljon juttuja vanhoissa japanilaisissa saduissa ja kansankertomuksissa. Itsekin törmäsin tanukeihin pari kuukautta sitten kun lunta oli vielä maassa ja viima kävi korvissa. Silloin oli jo ilta ja pilkkopimeää. Kävelin kämpiltäni kohden koulua, ja yhtäkkiä pusikossa kävi jokin suhina. Säikähdin tietysti ihan vimmatusti, ajattelin että vihdoinkin Japanin henget ovat tulleet noutamaan, mutta sen sijaan puskasta ilmestyikin outo eläin pesueensa kanssa. Emo ja kuusi pentua. Aluksi en tunnistanut lajia, mutta hetken mietittyäni päädyin, että niiden on pakko olla supikoiria. Kaiketi.

Emo lähti hirveätä vauhtia karkuun ihmisen nähdessään, ja niin tekivät myös muut poikaset, paitsi yksi hölmö joka tuli suoraan kohden kenkääni! Mulla oli lähes tanukin väriset talvisaappaat jalassa ja poikanen hairahtui luulemaan kenkääni emokseen.
Okei, no siinä sitä sitten oltiin, tanukin poikasen kanssa hangessa, ja vaikka yritin karistaa sitä kannoiltani, niin aina vaan se rääpäle kipsutti perässäni. Leimaantui hitsi vieköön kenkääni! (Kuulin tämän jälkeen, että tanukit eivät ole mitään järjen jättiläisiä. Eivät siis aikuisinakaan. Voin allekirjoittaa tämän väitteen.)

Ja koska mitkään keinot eivät auttaneet karistus-operaatiossa, ei auttanut muu kuin lähteä metsästämään sen kadonnutta perhettä hirveässä tuiskussa pitkin metsiä. Ja jokin tovi siinä menikin, kunnes löysin taas poikasen pesueen ja sitten vain odotin, että jotain tapahtuisi. Kun en liikkunut mihinkään, ei liikkunut poikanenkaan. Oli ihan hiljaista, KUNNES muut pesueen poikaset alkoivat vinkumaan. Se oli mun pelastus, sillä silloin vihdoinkin kadonnut poikanen tajusi, että ääntä kohden oli mentävä. Ja niin minä pelastuin tanuki-äidin hommilta.
Onneksi. Sillä pahimmassa tapauksessa olisin kuitenkin kiikuttanut poikasen kotiini, ja yrittänyt syöttää sille muroja tai jotain muuta tyhmää ja eihän siitä mitään olisi tullut. Joten loppu hyvin, kaikki hyvin.

Mutta japanilaiset, outoa kansaa kun ovat, kuvaavat tanukit erittäin omatakeiseen tyyliinsä. Monien kotien ovien vierestä voi bongata tanuki -patsaan, jolla on sake-pullo kädessä, rantahattu päässä, kaljamaha ja aivan hirvittävän isot kassit! Katsokaa vaikka!

Isot pallit, eli kintamat, ovat ennenkaikkea hyvän onnen, ennemmin kuin hedelmällisyyden tai minkään seksuaalisen, symbolit. Vaikka tätä ei ihan heti uskoisikaan. Herranen aika sanon minä! Miten söpöiltä tanuki -patsaat aluksi näyttivätkään, mutta tämä oli ennen kuin huomasin katsoa patsaiden jalkoväliin..
Kintamoilla tanukit voivat tehdä kaikenlaisia temppuja, kuten heilauttaa ne pään yli, käyttää niitä rumpuina, ja myös Pom Poko -nimisessä Ghibli -animaatiossa tanukit käyttävät niitä laskuvarjoina.. Kuulostaa vähintäänkin pervolta, vai mitä.

WHAAAAAT!

En ennen tiennykään, että tällainen Ghibli -anime on tehty..
Japaniksi leffan nimi on: 平成狸合戦ぽんぽこ Heisei Tanuki Gassen Ponpoko.
Tämä tarkoittaa kirjaimellisesti " Heisei-aikakauden pesukarhu sota Pom Poko" , a.k.a The Raccoon War, Pesukarhusota. Pätkä on valmistunut vuonna 1994 ja juoni muistuttaa lukemisen perusteella paljon Mononoke Hime:n luonto vs. ihmiset -asetelmaa.
Pitää varmaan mennä pian paikalliseen videovuokraamoon Tsutayaan vuokraamaan tämä herkku. Ohjea.

Tanukit ovat olleet uutisissakin lähiaikoina. Pienellä Chibu -nimisellä saarella on meinaa paha tanuki-ongelma. Saarella, missä ei ole edes liikennevaloja eikä kombinia (kioskia), ei ole myöskään tanukeita vähentävää villieläimistöä. Joten tanukit voivat rauhassa rällästää ja lisääntyä siellä, pelkäämättä tulevansa syödyksi.
Tänä vuonna tanuki-populaatio ylitti 2000 eläimen rajan, mikä tarkoittaa, että näitä söpöläisiä asuu Chibulla melkein kolme kertaa enemmän kuin ihmisiä.. Paikalliset eivät ole tästä kovin mielissään, sillä tanukit syövät viljelyksiä, häiritsevät karjaa ja muutenkin ovat aikamoinen riesa paikallisille, eläimet kun eivät enää oikein edes pelkää ihmisiä. Ovat siis käyneet vähän liiankin tuttavallisiksi. Saaren asukit ovat lähinnä vanhuksia, joten tanukeiden harvennus -jahti saattaa olla aika moinen suoritus heille. Mutta ongelmaan on kyllä tulossa ratkaisu pian tai muuten tanukit valtaavat koko saaren.
Ratkaisua odotellessa...

Tässä japaninkieliset uutiset aiheesta

Oudon jutun loppuhuipennuksi julkaisen vielä Tan Tan Tanuki -nimisen lastenlaulun, olkaapa hyvä! (Melodiasta ei ole tietoa, mutta jokainen voi kuvitella parhaimman mahdollisen päässään.)

"Tan tan tanuki no kintama wa,
kaze mo nai no ni,
BURA BURA!"

Ja tämä tarkoittaa erittäin vapaasti suomennettuna:
"Tan-tan tanukin kultaiset pallit, eivät ole edes kovin ilmavat, mutta silti menevät VIUH VAUH!"

Jep, näihin tunnelmiin on hyvä lopettaa.

Juuri kun sitä luulee, että Japanin metkut eivät jaksa enää niin paljon yllättää, seuraavan kulman takaa eteen pomppaa tanuki, kassit heiluen.

Matkajuttuja osa 2, torneja ja sakuroita

2008-04-09T23:23:00.000-07:00

あああああああああああああ！

Lisää höpötystä luvassaaaa!

Seuraavana päivänä aamu valkeni Hiroshimassa.
Watanabe avusti mut ystävällisesti Nishinomiyaan, joka oli seuraava matkakohteeni. Siellä asustaa yksi meidän koululainen Aiko perheineen. Ja jep, perheessä kukaan muu paitsi Aiko ei puhu englantia, joten luvassa oli taas kuumottava kielikylpy. Mutta suoriuduin siitä kuta kuinkin ihan kunnialla. Näytin niille mun taidetta ja selitin, että olen höppänä taideopiskelija Suomesta päivää. Antakaa mulla futon ja ruokaa, niin olen tyytyväinen. Ja näin tapahtui.
Perhe myös hyysäsi mua joka paikkaan! Heti kun pääsin Nishinomiyan asemalle, niin lähettiin ajelemaan Kobeen, joka on kaunis miljoonakaupunki siinä lähestöllä. Perheellä oli fiksaatio näköalatorneihin. Heti ekaksi mentiin Koben Port Toweriin, josta näköalat olivat seuraavanlaiset:

Näköalatornista mentiin purikura -koneeseen, joka on japanilaisten tyttöjen keskuudessa ihan oma taiteenlajinsa. Homma toimii niin, että kaverukset menevät valokuvakoppiin, jossa kone ottaa muutamia kuvia, jonka jälkeen parhaimmat saa koristella mitä söpöimmällä, kauhistuttavimmalla tai äklöimmällä tavalla. Tässä esimerkki:

Tämä menee kategoriaan kamalaa.
Ihan itse koristelin tämän.

Tässä on vähän söpömpi kuva musta, Ryuichista, Jarradista ja Salvadorista. Otettu Uutenavuotena Tokiossa. Yritän pyrkiä mahdollisimman monen kaverin kanssa tästedes purikuraan, sillä se tosiaan on hauskaa ja lopputulos pakostakin aina ihan kauhea. :)

Seuraavana päivänä tutkailimme Aikon kanssa Osakaa. Kaupungista löytyy ainakin yhden päivän tutkailun perustella paljon isoja katuja ja shoppailtavaa. Jotenkin kadut tuntuvat jopa vielä vähän isommilta kuin Tokiossa..

Osakan takoyakit (mustekalapallerot) ovat puolestaan Japanin parhaita. Osakaa kutsutaankin kansakunnan keittiöksi (天下の台所 tenka no daidokoro), sillä siellä kaikki liitty jotenkin ruokaan. Mutta musta tuntuu, että koko Japanissa kaikki liittyy aina ruokaan! Koko ajan puhutaan ruoasta ja telkkarista tulee pelkästään ruoka-ohjelmia ja ruokaa on siellä ja ruokaa on täällä. Japanissa et voi siis välttyä possuttelulta! Kysymys kuuluukin, miten nämä ihmiset pysyvätkään niin pieninä!?!??! No, ruoka on onneksi yleensä tosi terveellistä. Mutta silti olen ihan sitä mieltä, että japanilaisilla on hyvät geenit. Jengi elää pitkään ja pysyy hoikkina. Kivat heille.

Takoyakin valmistuprosessi sekä valmis tuotos.

Näkymät Osakan Shinsekai -näköalatornista. Näköalatorneja on jotain kymmenisen Japanissa, ja nyt Aikon perheen kanssa tuli käytyä kolmessa niissä kahden päivän sisällä. Heillä oli totisesti vahva fiksaatio niihin... Mulle olisi yksikin riittänyt, mutta kieltäytyminen ei käynyt päinsä, sillä he olivat niiiiiin innoissaan niihin menemisestä.

Testailin maisemien kuvailua aurinkolasien läpi.

Illalla mentiin taas torniin! Wuhuu! (Kuchu Teien Tenbodai on nimi). Huipulla oli neonvalo-lattia, tai "Lumi sky walk", joka pisti hampaat ja vaatteet hohtamaan hienosti. Romanttinen yömaisema sekä kaiuttimista sointuva lälly rakkausmusa oli otollinen söpöilijöille ja pariskunnille, mutta mepä vain shekoiltiin Aikon ja Maikon kanssa siellä tarpeeksi häiritsevästi, että saatiin valitukset yhdeltä tiukkikselta ja siihen päättyi mun viimeinen torni-kokemukseni Osakassa.
Siitä hyppäsin yökissabussiin joka vei mut rakkaaseen lempikaupunkiini Tokioon.
Moimoi Osaka, tuli ainakin nähtyä tornia tornin perään.

Jossain vaiheessa aamun sarastaessa tuli pakottava tarve katsastaa maisemat bussin verhojen takaa. Ja Fuji-san:han se siellä tervehti mua lumisine huippuineen auringon hennosti noustessa ylös. Miten hieno hetki. Vihdoinkin törmäsin tähän kuuluisuuteen, jonka aion vielä jonain päivänä valloittaa! (Fuji-vuoren huipulle voi kiivetä vain kesällä, kun se on tarpeeksi turvallista. Joten silloin sitten.)

Aamulla varhain kun sää oli parhain hyppäsin Tokyon bussiasemalta metroon, ja menin Asakusaan etsimään yösijaa itselleni. Huomatkaa noi valkoiset puut, jotka näyttävät ihan lumisilta. Ne ovat kirsikankukkiaaaaaa!

Opettajani oli järjestänyt mulle Tokiosta yhden kontaktihenkilön jonka luona saisin asua, mutta halusin kuitenkin ekan yöni kokeilla kapselihotellia! Se oli maineensa mukainen pieni kapseli, jonka katossa oli telkkari. Samassa huoneessa oli tilaa noin kolmellekymmenelle hengelle, mutta onneksi siellä oli sinä yönä vain viisi tyyppiä. Se oli siis tarpeeksi rauhallinen mesta ihan Asakusan aseman vieressä ja perijapanilaisena kokemuksena voin suositella heille, jotka eivät kärsi klaustrofobiasta. Nukuin vielä kaiken lisäksi toooodella hyvin. (Saattoi varmaan johtua siitä, että matka alkoi jo tässä vaiheessa hieman väsyttämään.)
Mutta edessäni siinsi kuitenkin vielä kaikista siistein juttu: Elikä KIRSIKANKUKKIEN TUIJOTTELU bileet, also known as HANAMI!

Yo peace, sakurasakurarakurasakura, yo!

Japanilaiset menevät ihan sekaisin sakura (kirsikankukka) -aikaan! Puistot täyttyvät iloisesta sakista, jotka juhlivat valkoisten puiden alla, syövät ja juovat hyvin. Tulee vahvasti mieleen Suomen vappu, mutta vaikka japanilaiset ovatkin usein juopuneita, he eivät ördäile. Siinä on suomalaisten ja japanilaisten juhlijoiden ero. Japsit ovat humalassakin aina peruskohteliaita, tosin toki todella paljon rohkeampia heittämään juttua ja lähestyvään vieraita. Mutta tämähän on selvä. Mutta missään ei näkynyt riidanhaastajoita, peräänhuutelijoita tai nurkkiin kuseskelijoita. Kohteliaisuus ennen kaikkea. Kännissäkin.

ja tässä on uusi japanilainen isosiskoni Miki Suzuki, jonka taiteilijaluukussa lähellä Shibuyaa (ei pöllömpi lokaatio muuten) sain asustella. Hän on 36-vee erittäin boheemi kuvittaja, joka harrastaa mm. vuorikiipeilyä ja soutamista. Sönkättiin yhdessä japani-enkkua, vähän niin kuin omalla kielellä mentiin. Mutta silti ymmärrettiin todella hyvin toisiamme. Useimmiten ainakin. Yhdessä vietettiin hänen kavereiden kanssa hanamit Uenossa, mikä oli hieno hetki elämässä. Eka hanami hei! Historiallista suorastaan!

Miki halusi myös ihan välttämättä viedä mut DISNEYLANDIIN! Olin aluksi vähän, että juu ei tarvitse kiitos, mutta koska hän vaatimalla vaati (japanilaiset ovat kovia viemään mua joka paikkaan), niin mikäs siinä sitten. Ostettiin iltapassit ja ihasteltiin ilotuksia, valoparaatia ja ehdittiin käydä vielä kahdessa laitteessakin, ennen kuin paikka meni kiinni. Ja täytyy rehellisesti sanoa, vaikka vähän hävettääkin, että Disneyland oli ihan älyttömän hauska paikka! Aikamoinen turistirysä ja krääsämesta, mutta laitteet ovat hauskoja ja ilmapiiri sadunomainen. Rahastusta kenties, mutta niin moni muukin hieno asia elämässä on. Pakko päästä taas joskus Disneylandiin! Ja Disney Seahin!

Kirsikankukanlehdet valtasivat ankkalammen Tokyon Uenossa.

Tokioreissun aikana ehdin muuten hävittää kännykkänikin metroon, mutta Mikin avuliaisuuden avulla sain kuitenkin puhelimeni takaisin: HUH! Olisi ollut elämä kovin vaikeaa ilman sitä, sillä uusi vaihto-oppilas Jennikin oli tekemässä tuloaan Japanin maahan ja ilman luuriani, hän ei olisi saanut muhun minkäänlaista yhteyttä. Ja muutenkin, onhan se aina ihan kuin vasemman käden hukkaisi, kun kännykkä katoaa. Aluksi ajattelin, kun Japaniin tulin, että pärjäisin täällä kokonaan ilman puhelinta, mutta se ei ole millään tavalla mahdollista. Niin surulliselta kuin se kuulostaakin.

Viimeisenä päivänä Tokyossa menin hana-matsuriin, eli vapaasti suomennettuna "kukka festareille" Tokyon Gokokuji -pyhättöön. Hana-matsuri juhlistaa Buddhan syntymäpäivää aina huhtikuun ensimmäisenä sunnuntaina. Juhlaan kuuluu paraati, missä on pappishenkilöitä, musisointia, KUKKIA ja somia lapsia puettuna hienoihin juhlavaatteisiin. Tämä muksu näyttää tosin vähän tympääntyneeltä juhlahumusta huolimatta..

Pappi kyseisen pyhätön portilla.

Hama-rikyu puistossa voi bongailla kukkapeltoa ja pilvenpiirtäjää vieretysten.

Ja pimeän tultua siellä sai ihastella valaistuja sakurapuita.

Tässä vaiheessa mun matka oli kestänyt jo ihan tarpeeksi pitkään, puolivieraita ihmisiä oli kiusattu riittävästi, ja muistikortit kameroissa ja aivoissa olivat jo aivan täynnä.
Oli siis tullut aika palata kotiin!

Ja ainiin! Unohdin melkein mainita, että koin Tokiossa viimeinkin ensimmäisen maanjäristykseni! Tämä tapahtui Mikin lattialla makoillessani, puoliunessa ollessani. Ihmettelin aluksi, että kuka ravistelee taloa, kunnes tajusin, että maan supervoimathan ne! Ihan ihmeellinen tunne, tuli voimaton ja pieni olo, eikä samalla voinut oikein käsittää mistä on kyse. Järistys ei ollut kovin suuri, mutta kuitenkin tarpeeksi iso, että se tuntui ytimessä asti.

SHAKE-SHAKE!
Olipa hieno reissu kertakaikkisesti.

Matkajuttuja osa 1, okonomiyaki ja Little Boy

2008-04-08T21:33:00.001-07:00

Heipat!

Jonna-Konna palaa takaisin sivistyksen ja internetin pariin!

Olen ollut nämä kaksi viimeistä viikkoa matkoilla ympäri Honshua ja vihdoinkin tänään kameran muistikortit on tyhjennetty, univelat saatu melkein maksettua sekä uusi suomalainen vaihto-oppilas JENNI saatu turvallisesti saatettua Takaokan huomaan. Joten näin ollen voin viimeinkin istahtaa aloilleni, hörpätä chu-hi:ta ja muistella mitä matkoilla tapahtuikaan.

Homma alkoi Takaokan rautatieasemalta eräänä sateisena aamuna kello viiiisi. Aivan liian aikaisin kaksi kuukautta lomilla olleen taiteilija-rentun makuun, mutta vaihtoehtoja ei pahemmin ollut. Minä ja luokkakaveri Takuro ostettiin halvin mahdollinen junalippu eli juuhachi-kippu, jota myydään vain niinä aikoina kun koululaisilla on lomat. Lippu on halpa, mutta sillä voi matkustaa vain hiiiiiiitaissa paikallisjunissa, jotka pysähtyvät lähes joka asemalla. Määränpäänänämme oli Izumo, joka ei sinänsä ole niin kaukana, (Takaokasta jotain 400 km), mutta matka sinne kesti 15 tuntia! Jep, junasta junaan mentiin. Ja ilman paikallisen apua en olisi koskaan selvinnyt moisesta, sillä joskus junaa piti vaihtaa hirveätä haipakkaa, eikä virheliikkeille tai turistille ominaiselle haaveilulle, jäänyt paljon aikaa.

Matkan varrella eksyimme mm. Okayamalle. Sieltä löysimme suihkulähdehärpäkkeen.

Kello oli jo myöhä kun päästiin Izumoon ja siellä odotteli toinen luokkakaveri Watanabe, jonka Obaasan eli mummon satavuotisessa talossa saatiin asustaa pari yötä.
Se oli jännää. Paikka puhui selkeästi satavuotisella äänellä. Nurkat narskuivat ja tuntui, ettei sellaisessa paikassa ollut lainkaan soveliasta puhua englantia. Japanilla siis mentiin. Watanaben mummi, joka lähentelee 90-vuoden ikää oli myös paikallinen nähtävyys itsessään. Hän oli ihan tolkuttoman freesissä kunnossa, piti meille teeseremoniat sun muut japanilaiseen tapaan. Terve kuin pukki sanoisin, ja niinhän japanilaiset tuppaavat yleensä olemaankin. Juttua myös pukkasi: "Kun minä olin nuori, niin ei silloin ollut mitään intternettiä.."

Obaasan katolla oli jännää. Mummi huuteli alhaalta: "olkaapahan varovaisia siellä!"

Izumo on kuuluisa warigo-sobastaan (eli tattarinuudelista) ja Taisha shrinesta (eli pyhätöstä). Ja hyvin mummin tatamilla nukutun yön jälkeen lähdettiin näitä kyseisiä juttuja ihmettelemään. Japanilaisten keskuudessa erityisesti Izumo on suosittu vierailukohde, mutta turistit eivät ole vielä paikkaa löytäneet. Sain siis osakseni ennätysmäärän salaisia katseita. Yleensä japanilaiset eivät kohteliaisuudestaan viitsi tuijottaa ulkkareita, mutta nyt tuli kyllä parit katseet havaittua.

Taisha pyhätön päädyssä olevaan olkisysteemiin kun heittää kolikon ja JOS se sattuu ekalla yrittämällä jäämään kiinni, niin heittäjästä tulee possurikas! Ja arvatkaapas vain kuinka mulle kävi? Jep, yeni tarttui ekalla heitolla. ja katsokaapa tarkasti tuota olkihärveliä: se on TÄYNNÄ kolikoita. Joku päivä vielä joku epätoivoinen rosmo käy tyhjentämässä tuon raha-apajan. Siellä on varmaan aikamoinen määrä valuuttaa piilossa!

Tässä on sobaa Izumo tyyliin! Soba tarjoiltiin tuollalailla kerroksittain. Jokaisen astian sörsselit pystyi maustamaan näin vähän eri lailla. Hieno keksintö.
Soba oli hyvää ja tämän jälkeen käytiin vielä paikallisissa pajoissa, missä sai ihastella perinteistä japanilaista keramiikka-osaamista ja tämän jälkeen päivä olikin pulkassa. Mummin huomiin siis palattiin.

Kömpelöt ninjat yrittivät kivuta linnaan. No luck at all.

Seuraavan yön jälkeen lähdettiin Watanaben äidin kyydillä ensiksi pieneen kylään Yoshitaan. Se oli mulle erityisen tärkeä ja hieno paikka, sillä itse Hayao Miyazaki on käyskennellyt siellä ja hakenut inspiraatiota ja tehnyt luonnoksia Mononoke Hime -animaatioon. Yoshitassa on metallinvalmistuspaja nimeltä Tatara, joka on lähes samannäköinen kuin mitä Mononoke Himessä. (Muistatteko sen kohtauksen, missä on se ISO härveli ja kauhea määrä naisia tekee töitä sen parissa. He valmistavat metallia). Tatarasta Mononoke -elokuvan ihmiskylä on myös saanut nimensä (Tatara Ba = metalli kaupunki). Siellä asuvat ne ihmiset, jotka valmistavat ishibiya -aseita ("käsitykkejä") ja hakkaavat puita, jotta voisivat valmistaa niitä. Ja tästä metsänhenget (kodamat ja Mononoke) eivät pidä ja tämä onkin koko elokuvan suuri ristiriita.
Jos ette ole vielä elokuvaa nähneet niin katsotkaa katsokaa katsokaa!
Siellä sitä kuitenkin oltiin. Ihan pokkana. Olo oli vähintäänkin epätodellinen. Juuri tällaisten hetkien takia olen täällä. Ei mitään Tataraa voi Suomessa kokea!

Tatara sisältä ja ulkoa. Kuvasta ei saa paljon selkoa, mutta tuolla härvelillä siis valmistettiin metallia. Pajan päädyssä voitte nähdä tuon nauhan, jossa on valkoisia papereita. Se on pyhää aluetta, joka omistettu pajan jumalalle, joka on sattumoisin nainen, ja tämän seikan takia naiset eivät oikeasti saaneet tehdä töitä täällä. Mutta Mononoke -leffassa asia oli juuri päinvastoin: Miyazaki nimenomaan halusi, että työläiset olivat naisia. Girl Power! ja sitä rataa. Monoke Hime -elokuva kohtaukset tapahtuvat Muromachi aikakaudella ( 1392-1573 tai 1333-1487), jolloin naisten asema Japanissa vahvistui. Hayao on selkeästi naistenmies. Monet hänen elokuviensa päähenkilöt ovat naisia, oletteko huomanneet?

Vanha piirros Tatarasta.

Kun avasin pajan oven olin ihan varma, että sadat Makkuro kurosuket juoksivat pimeään piiloon. Olen ihan varma!

Makkuro Kurosuke = Nokipallero :)

Yoshita-Muran jälkeen vuorossa oli Miyajima ja Hiroshima. Miyajima pieni saari lähellä Hiroshimaa josta löytyy tämä kuuluisa O-torii (Shintolais-pyhätön portti) vedessä. Se on yksi maailman kulttuuriperintö –kohteista ja sieltä löytyy Itsukushima pyhättö, Daiganji temppeli, Misen vuori, kauhea määrä kesyjä peuroja, jotka steppailevat ihmisten joukossa kaduilla ja vaikka mitä muuta. Hyvä paikka visitoida jos siellä päin sattuu olemaan.
Miyajimaan pääsee helposti Miyajimaguchista lautalla, ja se maksaa vähän (170 yeniä, mutta Suomesta jos ostaa JR passin, niin matka on ilmainen), myös Hiroshimasta menee botskeja saarelle, mutta se maksaa huomattavasti enemmän kuin jos ottaa junan ekaksi Miyajimaguchiin ja siitä lautalla saarelle.

Takuro, O-torii, Watanabe

Liian kesyjä peuroja! Vaikka niitä olisi miten käännellyt, väännellyt tai halaillut, ne eivät olleet moksiskaan. Ihan kuin vanha kunnon Mooses koira! Ainut asia mikä sai heidät innostumaan oli ruoka!

Hiroshimaan päästiin illan suussa, ja ehdittiin nähdä Genbaku tai A-bomb Dome, joka on Hiroshiman rauhan muistomerkki. Ainut rakennus siellä, joka on jätetty atomipommin jälkeiseen jamaan, muistuttamaan mitä on tapahtunut ja mitä ei koskaan enää pitäisi tapahtuman.
Elokuun kuudentena päivänä vuonna 1945 kello 8:15 aamulla, amerikkalainen B29 pommikone pudotti Hiroshimaan ensimmäisen atomipommin ikinä. Pommi räjähti noin 600 metriä lähes tismalleen rakennuksen yläpuolella, ja tästä syystä jotkut seinät pysyivät kuin ihmeen kaupalla pystyssä ja rakennuksesta jäi jotain jäljellekin.
Historian saatossa, monet ovat toivoneet, että rakennus purettaisiin kipeiden muistojen vuoksi, mutta nyt se halutaan lähes yksimielisesti säilyttää, ja nimenomaan juuri tuollaisena, miltä se näytti tismalleen atomipommin pudottamisen jälkeen.
Vuonna 1996 A-Bomb Dome nimettiin virallisesti yhdeksi maailman kansanperintö rauhanmuistomerkiksi, joka muistuttaa meitä tekemästä samaa virhettä uudestaan.

A-Bomb Dome auringonlaskun aikaan. Kummitustalo jonka veroista ei ole olemassakaan.

Myös Hiroshiman Peace Memorial Museo on pakko nähdä ja kokea -paikka. Meillä oli poikien kanssa vain tunti aikaa katsastaa se, joka oli selkeästi liian vähän. Olkaapa siis fiksumpia jos sinne menette ja varatkaa museolle enemmän aikaa.

Atomipommi joka pudotettiin Hiroshimaan vuonna 1945 oli nimeltään ”Little Boy” eli Pikkupoika, sillä sen oli tarkoitus olla paljon suurempi pamaus, mitä se loppujen lopuksi oli. Pienempi tai ei, pommin tuhot olivat valtavat. Vuoden loppuun mennessä pommi oli tappanut 140.000 japanilaista. Viisi vuotta myöhemmin määrä oli noussut 200.000:een. USA:n virallisissa versiossa puhutaan edelleen epämääräisesti ”kymmenistä tuhansista”.

Tästä aiheesta voisi kirjoittaa paljon, mutta aion tiivistää tietoni ja kokemukseni nyt suht´ tehokkaasti. Lisätietoa kannattaa käydä hakemassa joskus paikan päältä, suosittelen!
Elikä suuri ja mahtava Amerikka halusi pudottaa atomipommin Japaniin, sillä maa oli tuolloin heikoilla jäillä, ja USA halusi näin lopettaa kertapamauksella kauan kestäneen sodan ja miehittää Japanin. Juuri Hiroshimaan pommi pudotettiin, sillä sen ympärillä oli kaupunkialuetta ainakin 3 mailia (4800 metriä) halkaisijaltaan ja pommin vaikutusta haluttiin näin tarkasti tutkia. Se oli myös yksi niistä otollisista pomminpudotuspaikoista, missä ei ollut amerikkalaisia sotavankeja. Jeps, jotenka niin sitä mentiin.
Säteilyn, lämpö- ja paineaallon yhdistelmä tappoi hetkessä paljon ihmisiä, mutta he jotka eivät kuolleet heti kärsivät kauheita vammoja, joita voitte vain kuvitella, ja monet heistä kuolivat näihin vuosia myöhemmin tai kärsivät niistä edelleenkin. Atomirutto on oiva sana kuvaamaan pommin aiheuttamaa "sairautta".

Hiroshima ennen ja jälkeen "Pikkupojan".

Tässä yksi kuvaus paikallisen suusta, hän oli nähnyt ihmisiä, joiden yläruumiit olivat palaneet: "Kuorituneen ihon alta näkyi kosteaa ja hetteistä lihaa... Eikä heillä ollut lainkaan kasvoja! Heidän silmänsä, nenänsä ja suunsa olivat kaikki palaneet pois, ja näytti kuin heidän korvansa olisivat sulaneet. Etupuolta oli vaikea erottaa takapuolesta."

Pommi sulatti lihan ohella, metallia, lasia, posliinia, you name it..

Museo oli rankka. A-Bomb Dome oli rankka. Mutta mikä tuli mulle pienenä yllätyksenä oli, että Hiroshima on kaunis ja vehreä kaupunki! Siis täydellisessä jamassa tänä päivänä: täynnä nuoria, elämää ja vehreyttä! (Ja hippejä, jotka laulavat sodanvastaisia lauluja siltojen alla.)
Jos mut olisi heitetty tietämättäni jonnekin Hiroshiman puistoon tai kadulle, ilman että tietäisin siis missä olisin, ja sitten kysyttäisiin, että arvaa mikä kaupunki? En ehkä ihan heti olisi vastannut Hiroshima. Sitä jotenkin luulisi, että kaupunki olisi vielä enemmän rikki pommin jäljiltä. Mutta ei. Hiroshima eli "Wide Shore" = "Aava Rannikko", on elinvoimainen ja kaunis kaupunki, missä sodan varjo näkyy vain niissä paikoissa missä sen annetaan näkyä. Ihmiset ovat selkeästi jatkaneet matkaansa, antaneet anteeksikin kenties.

Hiroshima on kuuluisa atomipommin ohella myös Okonomiyakista (eli vähän niin kuin japanilaisesta letusta! :) Jos mennään näin kevyempiin aiheisiin. Okonomi tarkoittaa ”mitä haluat” ja yaki ”grillattu tai paistettu” eli okonomiyaki karkeasti tarkoittaa ”kokkaa mitä haluat”. Ja Hiroshimassa se on parasta koko Japanissa! Sanoi arvon opettajani ainakin. Pitkän päivän päätteeksi pistimme Okonomiyakit ja biirut naamaan, juttelimme jo vähän kevyemmistä aiheista ja valmistauduimme lähtemään kukin omille teillemme. Seuraavana aamuna minä suuntasin Osakaan, Takuro kotiin Kyushun saarelle ja Watanabe Takaokaan. Siitä ensi jatkossa.

Tuima täti pisti Okonomiyakit ojennukseen.

Muotsikan näyttely ja valmistujaiset

2008-03-24T01:14:00.001-07:00

Sain yllätyspyynnön viime viime viikolla Lahden Muotsikalta, että pitäisi lähteä Tokioon auttamaan Muotoiluinstituutin näyttelyn pystytyksessä. No mikäpä jottei! Sen viikon lauantaina olisi ollut yhden kaverin isot läksiäisbileet Toyamassa, mutta koska ihmiset olivat aika vakavissaan siitä, että apua tosiaan pystytyksessä kaivattaisiin, oli siis pakko unohtaa Toyaman ilot ja Takaokan sateet ja rientää apuun.

Näyttelypaikka oli täydellinen! Tokion Roppongin Midtown Tower -nimisessä pilvenpiirtäjässä (missä on paljon design-liikkeitä ja taide-elämää), viidennen kerroksen Design Hub:issa kelpasi kyllä pystyttää näyttelyä. Oppilastöitä näytti olevan aluksi hieman liian vähän suhteellisen isoon huoneeseen, mutta saimme kuitenkin kaiken ripoteltua tyylikkäästi ympäriinsä ja lopputulos oli täydellisen hallitty, eikä ollenkaan liian vähäinen.

Tässä ennen ja jälkeen kuvassa vasemmalta oikealle: Mako (opiskellut Muotsikassa), Simo (Temu ope), Wataru (opiskellut sekä Muotsikassa, että TaiKissa), Miwa (parhaillaan Muotsikassa) ja Hiro (entinen Muotsikan ope, nykyään eläkkeellä ja asustelee Päijänteen rannalla).
Tämä oli siis meidän pystytys-tiimimme. Ja VAU, mitä porukkaa he olivatkaan! Tuli älyttömän kotoisa olo kun sai puhua suomea paljon ja hartaasti. Miwa erityisesti lämmitti mieltä, sillä hänen suomensa on niiiiin hyvä! Sain myös kunnian yöpyä ekan Tokio-yöni hänen kotonaan Kisarazussa. (Miwan kotona oli viisi koiraa ja hänen perheensä oli aivan mahtava, joten viihtyvyys oli taattu. ) KIIIIIIITOOOOOOOOOOOOS!

Kolmetoistatuntisen työpäivän päätteeksi fiilis oli korkealla ja kuin ihmeen kaupalla kaikki työt hienosti juuri oikeilla paikoillaan. Ja koska seuraavana aamunakin kaikki näytti olevan kohdallaan, piti vain henkisesti alkaa valmistautumaan tapaamaan kaikennäköistä taide-, ja design porukkaa. Odotin myös innolla suomalaista salmiakkia, ruisleipää ja juustoa, mitä oli luvattu tarjoiltavan illan avajaisissa!!
Ja niissä kekkereissä tapasinkin paljon tärkeitä ihmisiä.
Joillekin uskaltauduin jopa sönkkäämään jotain japaniksi, mutten muista kyllä tarkalleen mitä, sillä kävin niin ylikierroksilla. Toivottavasti kuitenkin jotain järkevää. :)
Nyt voin vain odotella, että esim. GK Graphics -mainostoimistosta tai muusta pikku-firmasta (GK on yksi maailman suurimmista mainos-, design firmoista) soiteltaisiin töihin. :) Tapasin ainakin kyseisen firman johtajan. Annoin hänelle myös kaksi postikorttiani.
Hmm, mihinköhän hän ne lätkäisee, mietinpä vain.. :)

Multimediatuotanto ja MM04:kin oli näyttelyssä hienosti edustettuna, sillä tv:ssä pyöri monia meitin animaatioita! Hyvähyvä. Monet japanilais-silmät ovat nyt tapittaneet meidän töitämme, miettikääpä sitä!
Avajaiset olivat siis onnistuneet, ruisleipä hyvää ja näyttely hieno. Parhaillaan tänään maanantaina sama työtiimi miinus minä purkaa näyttelyä, joten toivotan tsempit heille! Mun piti tulla takaisin Takaokaan pari päivää sitten, sillä luokkakavereilla ja Kazumilla oli viralliset valmistujaiset. Mutta sydän jäi Tokioon, uskokaa pois, olen siis täysin hengessä mukana, ja toivoisin täysillä olevani siellä nyt auttamassa Suomi-Japani tiimiä.

Ma(sa)kon kanssa pyörittiin Tokion kaduilla seuraava päivä. Asakusassa oli kultaisen lohikäärmeen tanssi-spektaakkeli jota käytiin ihmettelemässä. Tarjolla oli perinteistä japanilaista laulantaa ja loharin sekoilun katselua.

Syötiin myös mocheja, eli palleroita, jotka on tehty riisistä jota on vatkattu niin kauan, että siitä tulee sellainen sitkeä tahmapallo.

Se on hyvää, vaikka kuulostaakin ehkä hieman epäilyttävältä.. Jostain kumman syystä joka vuosi noin viisi ihmistä tukehtuu näihin mocheihin. Ja myös jostain kumman syystä tyypit ovat lähes aina miehiä.. Hehe, yrittävät raukat ahmia herkkupalleroita niin tiuhaan tahtiin, ettei hyvä heilu.

Tässä on herkku-mochi ja allekirjoittaneen purrut kynnet.
Minä en kuitenkaan tukehtunut! Joudutte siis vielä kestämään mun juttujani.

Mochista

Tämä nainen lauloi korkealta ja kovaa.

Koko päivä meni Makon kanssa pyöriessä. Hän on loistotyttö, sain jopa yöpyä hänen kotonaan, ja näin ollen säästin taas vähäisiä pennosiani. Turha varmaan enää edes kauheasti mainita, että Japanissa ne pennoset jotenkin vain katoavat ekstra-nopeaan. On siis hienoa, jos tuntee isoista kaupungeista jonkun jonka yönä voi yöpyä, sillä kaikkeen muuhun, kuten liikkumiseeen, syömiseen ja shoppailuun saa upotettua yllättävän paljon rahaa. Jos ei ole valppaana siis.

Seuraavakin päivä oli omistetty hengailulle, tapasin jotain Toyama-jengiä, istuskeltiin Izakayassa, ja tällä kertaa kiltti herra Wataru majoitti mut hienoon, tosin suihkuttomaan kommuuniinsa, kiitoskiitos siitä hänelle. Vikana päivänä käytiin Watarun ja Masan (joka hänkin ollut TaiKissa vaihdossa) kanssa Roppongi Hill:sin taidenäyttelyssä ja viimeinkin näin tämän näköalan, mikä on jo pariin otteeseen pitänyt nähdä. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan ja näin Tokio- reissuni sai hyvän päätöksen. Torstaina siis hyppäsin taas Shinkanseniin eli luotijunaan, joka vei mut takaisin Takaokan metsään. Jipii-jipii...

Haluaisin ihan tosissani muuttaa isoon kaupunkiin!

Kuka ei kuulu joukkoon?

Perjantaina oli sitten viralliset valmistujaiset mun koulussa ja paikka oli täynnä helpottuneita ja kauniita vastavalmistuneita. Monia en takuulla enää koskaan tapaa. Ja aika haikeaahaan se on, vaikken monien kanssa koskaan mitään syvällistä olekaan kielimuurien takia jutellut, mutta silti heitä tulee olemaan kova ikävä. Kaikkea parhautta heille. Joku päivä saatan minäkin sitten valmistua :)
Tsempit myös Suomeen omalle luokalleni MM04:lle!
Tehkää parhaat lopputyöt, tai saatte satikutia ja loppukesästä näkyy!

Kielellisistä probleemoista

2008-03-12T22:23:00.000-07:00

Olen ollut laiskimus blogini ylläpidon suhteen.
Gomen ne!
Mutta laiskimus en ole ollut muussa elämässäni.

Olen meinaan alkanut vihdoinkin opettelemaan japaninkielen kirjoittamista ja lukemista.
HURRAA!
Aika kauan siinä menikin, että tajusin kuinka paljon se tulisi helpottamaan elämääni. Jääräpäänä halusin vain keskittyä puhumiseen, ja se olikin ihan hyvä idea, jos meinaan lähtisin NYT pois, mutta koska aion olla täällä vielä elokuuhun asti, taitaa olla aika oppia väkkäröiden kirjoittamista.

Peruspuhumisen kanssa menee jo ihan hyvin. Kai. Se riippuu paljon päivästä ja tunnelmasta. Joinain päivinä itsetunto lepattelee taivaissa kun pystyy heittämään jonkun hyvän kommentin japaniksi tai jos yleensäkään ymmärtää vastata about oikein jos joku kysyy jotain. Silloin on hienoa olla olemassa. Toisinaan taas olo on kuin pikkulapsella, joka juuri ja juuri osaa sanoa pari sanaa... Ja ne päivät tosissaan masentavat. Mutta sieltä tuhon ja kadotuksen kielellisistä pohjamudista noustaan aina!
Kielen oppiminen kun on kovin myrskyisää. Ei kaitiken pidä ihan kauheasti säikähtää jos tämä päivä ei ollut verbaalisesti yhtä sujuva kuin eilinen. Kyllä ne vieraat sanat alkavat pikkuhiljaa tulemaan ulos suusta, kunhan niitä vain tarpeeksi usein uskaltaa käyttää.
Uskaltaminen onkin se juttu. Muistan, kun opettelin puhumaan englantia, ja oli varsin tuskaista joskus selittää jotain asiaa, koska pelkäsi tekevänsä virheitä. Ja siihen se selittäminen sitten usein jäikin. Nyt on ihan sama juttu japaninkielen kanssa. Sitä osaa jo jotain selittää, mutta liian usein kuitenkin käännän puheen englanniksi, sillä japaninkielen kanssa olen vielä niin epävarma. Toki teen virheitä lähes jokaisessa lauseessa, mutta kuitenkin niitä lauseita ymmärrettäisiin. Ja virheitä tekemällä oppii niiiiiiiiiin paljon! Joten pitäisi vain uskaltaa ja yrittää ja kompuroida ja kaatua ja nousta taas ylös. Tämä on japanin- ja kaikkien kielten oppimisen ydin.

(Siivitän juttujani uusimmilla meri-photoilla.)

Ja jos vain uskallan puhua japania, ihmiset täällä ovat niin innoissaan. Näkisittepä jotkut! Heittävät voltin riemusta kun sanon konnichiwa vaikka sen nyt osaa kuka tahansa sanoa. Japanilaisten mielestä heidän kielensä on niin vaikea, että jos ulkomaalainen osaa sitä vähänkin, hänen on pakko olla puolinero. (Olen muuten samaa mieltä japsien kanssa siitä, että heidän kielensä on vaikea.) Yrittämällä kommunikoida japaniksi, vaikka olisikin kuinka vaikeaa, voittaa paikallisten sydämet puolelleen. ( Tämä pätee varmaan taas kaikkia kansalaisuuksiin.) Ja kuten olenkin jo aikaisemmin kertonut, että täällä Takaokan mannuilla, harvat ihmiset edes puhuvat enkkua. Heidän kanssaan kielelliset vaihtoehdot ovat siis joka tapauksessa vähissä.

Mutta tosiaan, nyt on sitten aika opetella hiraganat, eli japaninkielen ”aakkoset”, jonka jälkeen otan haltuun katakanat, joilla kirjoitetaan lähinnä ulkomailta tulevat lainasanat, ja sitten lopulta siirryn kanjeihin, jotka ovat merkkejä, jotka ilmaisevat kokonaista sanaa ja ajatusta.
Näissä on haastetta, hyvät ihmiset! Mulla on vähän sellainen tunne, että en tule koskaan olemaan valmis tämän Japani-seikkailun kanssa. Tämä kieli ja kulttuuri tulee vainoamaan mua lopun elämääni, siltä tämä alkaa vähän haiskahtamaan.

Olen selkeästi ylittämässä nyt jonkinlaista kriittistä raja-aitaa vaihto-oppilaana olemisessa. Kohta kuusi kuukautta olen vaeltanut Japanin kaduilla tajuamatta lähes yhtikäs mitään mitä ympärillä lukee! Kuvitelkaapa, millaista elämänne olisi, jos ykskaks kadottaisitte taidon osata lukea. Miten vaikeaa olisi selvitä jokapäiväisestä elämästä.
(Tosin lukemisen ohella en ole myöskään osannut puhua tai käyttäytyä oikealla tavalla tai yhtään mitään.)
Lukutaidottomuus on alkanut juuri NYT, näinä päivinä, sapettamaan sen verran liikaa, että sille on pakko tehdä jotain. Aluksi kaikki oli vain jännää, uutta ja mielenkiintoista, oli oikeastaan ihan sama osasiko sitä lukea vai ei, oli niin kova vauhti päällä. Mutta nyt siskot ja veljet, muutoksen aika on käsillä!

Yksi ärsyttävimmistä lukutaidottomuuden tuomista haitoista on ollut, kun en ole osannut lukea sanaa: ILMAINEN.
HEHEH, olen muutaman kerran kylmästi painellut jonkun ILMAISEN tuotteen/tapahtuman/asian ohi, sillä en ole vain osannut lukea.
Mutta nyt, BEHOLD!
Japaniksi ilmainen on = muryou

無料　　

Ja tässä ovat sen kanjit.
Ekan kanjin merkitys on –ei mitään- ja toisen –maksu-
Jeps, nyt tiedän sitten paremmin kun kultaa jaellaan kadulla ilmaiseksi. En kävele enää ohi.

Näiden kahden kanjin ohella osaan seuraavien sanojen kanjit:

Puu = ki 木
Metikkö (pienempi kuin metsä) = hayashi 林
Metsä = mori 森
Tuli = hi 火
Nainen = jo-sei 女性
Kuukausi, kuu = tsuki 月
Päivä = hi (huom. Lausutaan samalla lailla kuin tuli, mutta kanji on eri) 日
Minä = watashi 私

Mutta kuten sanottua, aluksi valloitan hiraganat. Niillä voin sitten kirjallisesti selittää kaiken, vaikken kanjeja osaisikaan. Sanomalehteä tai muuta kirjallisuutta en tosin pysty lukemaan ennen kuin hallitsen jotain 2 000 kanjia, joten siitä herkusta ei tarvitse unelmoida vielä vähään aikaan.. Kaiken kaikkiaan kanjeja on noin 10 000.
Kuinkakohan paljon on olemassa heitä, jotka nämä kaikki osaavat? HM.

(Pekka, mitä ovatkaan nämä linnut?)

Olen kysynyt monilta nuorilta japanilaisilta harrastavatko he kanjien opiskelua vapaa-ajallaan. Eivät kuulemma. Se ei siis tee sinusta kulmakunnan makeinta tyyppiä, jos osaat kaikki 10 000 kanjia. Tai tekee varmaan JOISSAKIN nörttivallankumous-piireissä, mutta yleensä kun nuori japanilainen on ne pakolliset 2 000 merkkiä kerran koulussa oppinut lukemaan, niin niillä pärjää jo vallan mainiosti elämässä.

(Tämä ei nyt mitenkään liity aiheeseen, mutta tällaisia meriolentoja oli rantautunut piitsille kauhea määrä pari päivää sitten. Raukkojen joukkoitsemurha..)

Mutta toivottakaa mulle tsempit noiden väkkyröiden opetteluun. Sitä tarvitaan. Alkaa tulemaan pikkuhiljaa jotain järkeä tähän elämään kun alkaa ymmärtämään mitä kylteissä, tienviitoissa ja papereissa lukee. Mun Japani-elämässä aikuiseksi kasvu on vielä kaukana, mutta nyt ollaan jo noin esikoulu-vaiheessa. Julistan täten siis vauva-en tajua mistään mitään -aikani virallisesti päättyneeksi.
Banzai!
じゃあ、またね！

ps。Meikä lähtee lauantaina Tokioon pystyttämään jotain taidenäyttelyä. Mahtaa tulla mukavaa. Mutta siitä lisää ensikerralla! Heipat!

Sekalaista jorinaa

2008-02-27T21:13:00.002-08:00

Tervehdys Koti.
Loma on noin puolivälissä ja aika menee tappavan varmasti eteenpäin vaikken matkustelekaan muualle kuin lähialueen kuppiloihin ja hiihtokeskuksiin. Maaliskuussa ajattelin piipahtaa ainakin Hiroshimassa, mutta siitä enemmän kunhan asiat sen tiimoilta varmistuvat.

Jonkin verran olen joutunut avautumaan ja kertomaan talostani missä asun, mutta ainuttakaan kuvaa en ole vielä esitellyt. Ajattelin nyt korjata tämän virheen. Eli olkaapa hyvät: viidakkomajani esittäytyy! Eilen satoi lunta, joten tämän söpömpää kuvaa talosta on vaikea saada. Eikä tuostakaan ota paljon selkoa, sillä se on tosiaan ihan puskassa.

Lampi ikkunani alla.

Matkalla lähimpään kauppaan, joka on noin 20min. kävelymatkan päässä.

Sää muuten vaihtelee täällä erittäin kiivaasti. Jos tänään on aurinkoista ja papukaijat kurlaavat puissa, huomenna saattaa sataa mummoja taivaalta ja salamoida. Ja koska en ole vielä oppinut katsomaan sää-tiedotusta, seuraavan päivän sää on aina mitä suurin yllätys. Elämässä pitää olla jännitystä.
Missäköhän muuten viipyy ensimmäinen maanjäristykseni! Kaverit ovat kertoneet, että pari järistystä on ollut näiden viiden kuukauden sisällä ja he ovat heränneet niihin yöllä, mutta itse en ole tuntenut yhtään mitään. Eivät ole siis voineet olla kovin kummoisia järinöitä.

Japanilaiset taistelevat lunta vastaan vedellä. Tällaiset maansisuksista vettä purskuttavat ruikkijat pitävät huolen siitä, että lumen sulamisen ohella myös jalankulkijoiden jalat kastuvat. Nerokasta.

Nerokasta (lue: ärsyttävää) on myöskin se, että kännykkäni saa roskapostia keskimäärin 15 kappaletta päivässä. Hyvinä päivinä jopa 35 kpl!! Japanissa kun lähetellään ”tekstiviestejä” lähetetäänkin itse asiassa sähköpostia. Puhelimeni sähköposti-osoite on muuten:
jonna@softbank.ne.jp
Siihen kun laitatte iloiset terveisenne tulemaan, niin pääsen sen heti lukemaan missä ikinä matkaankaan. Viestin on parempi olla suhteellisen lyhyt (suomi tekstarin pituinen about), sillä puhelimeni on vanha, eikä se kykene ottamaan vastaan mitään superpitkiä tarinoita. Mutta uudet luurit ovat ihan kuin minitietokoneita tämän asian suhteen. Niillä voi surffailla netissä ja kirjoitella ja lukea romaaninpituisia viestejä. Jos hankkisin uuden kännykän ja tekisin paikallisen teleoperaattorin kanssa diilin netin käytöstä niin se maksaisi jotain 120 euroa (aloitus) ja sitten vielä kuukausimaksu päälle eli jotain 20-30 euroa riippuen mitä haluan puhelimellani tehdä. Mutta nyt mulla on prepaid-liittymä ja puhelimen sain opettajalta käytettynä (Se on vanha! Siinä on antenni!) joten mulla menee jotain ehkä 20 euroa kuussa puhelimen ylläpitoon. Lähinnä juuri lähettelen viestejä, sillä jos rupean soittelemaan, prepaid-kortti tyhjenee hetkessä. On aivan sika-kallista soitella ympäriinsä. Harmillista sinänsä, sillä asun metikössä, jossa ei ole nettiä ja usein tekisi mieli soittaa jollekin ja läpistä tunti jos toinenkin, mutta ei ole mahdollista. 5000 yenin (30 euron) prepaid tyhjenee n. 20 minuutissa. Mutta kyllä sitä voi aina pika-paniikki-puheluita tehdä:
”where are you, can I come, sounds good, see you there.
”Ima doko, só desu ka, ee, zehi, nan-ji ni to doko de aimashó ka, ee, wakatta, só shimashó, jaa, sore dewa mata!”.
Voihan spämmi sentään. Sain tätä juttua kirjoittaessanikin roskapostin puhelimeeni... Yleensä ne ovat kai joitain riettaita ehdotuksia, mutta koska en osaa lukea japania lainkaan sujuvasti, en tiedä niistä sen tarkemmin...

Spämmiä.

Käytiin viime sunnuntaina onnekseni taas lumilautailemassa. Se on edelleen järkevintä mitä olen tähän mennessä keksinyt Japanissa näin talvisaikaan tehdä. Kun lähtee Takaokan pelloilta ajelemaan kohden vuorenhuippuja olo on aina kuin matkaisi maailmasta toiseen. Mikään ei ole vielä tuntunut täällä yhtä hulppealta kuin laskeminen puuterilumessa Tateyama-vuoriston piiiiitkillä rinteillä Japaninmeren ja muiden lakeuksien siintäessä horisontissa. Se on kertakaikkisen ultimaalisen päräyttävä tunne, jonka vuoksi joudun näkemään aina hirveästi vaivaa, sillä lumilautailukaverini eivät asu Takaokassa ja autokyydin järjestäminen on aina melkoinen, lähes koko viikon, kestävä prosessi. Hitsi vieköön, jos mulla vain olisi kansainvälinen ajokortti ja jonkinlainen laina-auton rotisko niin heilahtaisin vuorille huomattavasti useammin, mutta minkäs teet. Olen totaalisen riippuvainen muista.

Jatkan tästä Japanin hulluuksien ihmettelyä, palataan asiaan!

Osoite muuttuu virallisesti

2008-02-20T21:11:00.001-08:00

Uusi Osoitteeni:
My New Address:
Watashi no atarashí júsho:

Johanna Uhrman

Toyama Daigaku
Takaoka Campus
Senshin-en

933-8588
180 Futagami-Machi
Takaoka-Shi
Toyama-Ken

JAPAN

Päästän teidät nyt pälkähästä ja paljastan kaikille innokkaile blogini lukijoille uuden osoitteeni, joka on ollut itse asiassa jo kohta kolme kuukautta osoitteeni, en ole vain halunnut sitä itselleni myöntää. Olen jämähtänyt siis koulun vieressä olevaan "bambumajaan", Senshin-En:iksikin kutstuttuun paikkaan, joka on tarjonnut mulle pelkotilojen lisäksi nyt myös jonkinlaista mielenrauhaa ja hiljaisuutta, joka ei kenties ole sähläävälle luonteelleni lainkaan pahasta. Kevät saattaa jo hieman kolkuttaa ovelle ja alan näkemään asuinpaikkani hyviä puolia, kuten oveni vieressä olevan polun jota kipuamalla pääsee Futagami vuoren huipulle. (Pienet asiat elämässä ovat tärkeitä!) Kaikkeen siis näköjään tottuu, vaikka aluksi ei ollutkaan herkkua. Olen vihdoinkin tainut tehdä aselevon asuinpaikkani kanssa..

Joten nyt kaikki saa lähettää mulle kortteja, lahjoja ja kaikkea muuta ihanaa pelkäämättä, että ne menee väärään osoitteeseen.

Ps. nykyään täällä on muodissa pitää naamioita päässä..
Pitää yrittää sulautua paikallisiin, minkäs teet.
(Ja tämän maskin tein muuten ihan itse!)

Toga Yuki Matsuri

2008-02-12T02:31:00.000-08:00

Tähän aikaan vuodesta Japanissa järjestetään lumifestareita. Viime viikonloppuna järjestettiin isot festarit Sapporossa, mutta koska en sinne taloudellisten ja maantieteellisten seikkojen vuoksi tohtinut mennä, suuntasin hieman pienemmän luokan pippaloihin Togaan, joka on Tateyama vuoristossa oleva pikkukylä. Togan juhlissa riitti kuitenkin ruokaa ja sirkushuveja ihan yllinkyllin.

Japanissa ei yleensä ilotuliteta talvisin! Kesä on normaalisti ilotulitusten kulta-aikaa.

Kun lumettomasta Takaokasta nousee Togaan vuoren huipulle, on kuin menisi maasta toiseen.

What about me!

Taidekatsaus

2008-02-06T04:16:00.000-08:00

Heipat taas! Tässä tulee jotain maalauksia mitä olen Japanin maisemista ja yleisestä ilmapiiristä inspiroituneena väsäillyt näiden neljän kuukauden aikana. Tarkoituksena on tehdä näistä printit ja pistää taidenäyttely pystyyn yhteen paikalliseen taidegalleriaan. Siinä olisi pientä suunnitelmaa tulevaisuuden varalle.

Täältä löytyy lisää:

jonnakonna

Japani seikkailuni tulee muuten saamaan jatko-osan, sillä aion jäädä tänne vielä toiseksi lukukaudeksi. Senseit ovat antaneet siihen luvan ja koska sinnikkyyttä (lue: hulluutta) löytyy vielä jonkin verran, valmistaudun nyt näkemään Japanin kevään ja kesän. Onhan kirsikankukat pakko tarkastaa! Ja pitää myös saada tämä onneton japaninkieli sujuvaksi, sehän on selvä :)
Toivottavasti kestätte siellä vielä tovin ilman mua, joskus heinäkuussa sitten näkyillään!

Ja mitäs muuta on tapahtunut lähiaikoina?

Fresco-kurssi loppui onnellisesti.

Luokkakamut valmistuivat. Pitivät hienon esitelmän lopputöistään vakavien senseiden edessä mustissa puvuissaan. Samassa tilaisuudessa piti munkin esitellä töitäni, mutta mulla oli puvun sijaan vihreä panda t-paita päällä.. Kukaan ei perinteiseen tapaan kertonut mulle pukukoodia! (Tosin ei mulla mitään sopivaa olisi ollutkaan.) Luokkakavereilla on nyt sitten aikuisuus edessä ja työpaikka pitäisi löytää ja muuta vakavaa.

Oltiin taas vloppuna lumilautailemassa. Sain koulusta jotain viisi vuotta vanhan lumilaudan ilmaiseksi käyttööni ja kuten odottaakin saattoi, se oli ihan shaisse. Ei totellut lainkaan! Syytän lautaa siitä, että kaaduin muhevasti, kalautin pääni kovaan mäkeen ja tapoin n.1000000 aivosoluani. Mutta koska lumilauta on ilmainen, aion viedä sen mäkeen tänäkin vloppuna.. Köyhän ei ole varaa nirsoilla tai valittaa.
Mutta muuten oli taas tosi kivaa.

Takuron ja parin muun luokkalaisen kanssa poikettiin läheiseen temppeliin etsimään mielenrauhaa.
EI LÖYTYNYT!

Ja tänään pyöräilin taas Japaninmeren rantaan.

ja otin kuvia tyrskyistä.

Hy-vää vii-kon-lop-pua rak-kaat suo-ma-lai-set ja muut toivottaa japanin jonnakonna!

Väliaikatietoja

2008-01-28T02:34:00.001-08:00

Heipat kaikille!

Syyslukukausi on lopuillaan ja olo on jees ja samalla hämmentynyt. Japani on tarjonnut paljon seikkailuja ja elämyksiä, mutta myös vaikeuksia ja kielimuureja. Ei ole kovin helppo maa tämä Japani ulkomaalaisen asustaa, varsinkaan Takaokan lande. Monesti, eli päivittäin, olen kiroillut, että voi kunpa osaisin puhua japania niin elo olisi helpompaa. Ei kuitenkaan auta itkeminen: oikotietä onneen ei ole sen asian suhteen. Pitää vain ahkerasti päntätä ja päntätä niin ehkäpä sitä jonain päivänä japani sujuu kuin hoono enkku vähintään.

Olen asustellut koulun vieressä olevassa viidakkomajassa, eli vaihto-opiskelijoille tarkoitetussa asuntolassa, nyt parisen kuukautta. Asumukseni lähellä ei ole oikeastaan mitään muuta kuin koulu ja uimahalli. Ja ainiin: metsä. Siinä kaikki.
Majani ei ole osoittautunut yhtään sen kotoisammaksi ajankaan kanssa. Olen usein yrittänyt avautua asiasta koulussani, mutta sen sijaan, että asialle tehtäisiin jotain, saan osakseni vain ympäripyöreää sympatiaa ja tsemppiä. Kuulemma totun asumukseeni pian... Mutta miksi johonkin mistä ei vain yksinkertaisesti pidä, pitäisi tottua? Niinpä niin..
Aloin sitten itsenäisesti etsimään uutta asuntoa itselleni Toyamasta missä on paljon ulkomaalaisia ja tekemistä, ja kun vihdoin japaninopettajani avustuksella löysin kämpän itselleni, koulustani sanotaan, että muuttaminen ei kävisi päinsä. MITÄ! Eli vaihtoehdot ovat: asun viidakkomajassa TAI en asu missään. Arigató, onpas ystävällistä.

Kanazawan kultakalalampi

Japanissa on paljon kummallisia sääntöjä, mitä rennoin rantein elämäänsä elävä länkkäri ei voi millään ymmärtää. Vaikkei Toyamassa asumisella olisi mitään negatiivista vaikutusta opiskeluihini Takaokassa (sillä koulujen väliä ajaa mm. Ilmainen bussi monta kertaa päivässä), muuttaminen ei ole sallittua. Luultavasti pelkäävät koulussani etteivät voi pitää mua tarpeeksi silmällä jos muutan. Isoa ihmistä! Toisaalta, ei ne mua nytkään niin kovin usein näe, sillä vapaa-ajallani, jota on riittävästi, yritän olla mahdollisimman kaukana Takaokan metsästäni.
Tiukkistelua, byrokratiaa ja sääntöjä sääntöjen perään. Tämä on yksi juttu Japanista mistä en pidä.

Sitten pieni tarina Japanin hyvästä puolesta. Tunnen erittäin ystävällisen bussikuskin, joka kuskailee mua Toyamaan kaksi kertaa viikossa. Hän on jo pappaiässä ja ihmettelenkin, että koska hän jää eläkkeelle.. Viime viikolla hän otti musta valokuvia koulun ja bussinsa edestä, sillä hän halusi, että ÄITINI näkee miltä näytän. Okei.. Ei raukka hoksannut, että mulla on kyllä omakin kamerani, mutten viitsinyt siitä sen kummemmin mainita, sillä hän oli niin innoissaan asiasta. Tänään hän toi mukanaan cd:n ja printtejä jossa oli ensinnäkin ne mun kuvat ja lisäksi vielä kuvia Japanin kauniista maisemista. Sitten hän pyysi, että antaisin äitini osoitteen, jotta hän voisi postittaa cd:n ja kuvat hänelle. Sanoin, että voin kyllä itsekin lähettää ne, joten myöhemmin hän toi mulle rahaa (ja vielä erittäin riittävästi) joka kattaisi postikulut. Kieltäytyminen ei käynyt päinsä. Sama papparainen antaa mulle lähes joka kerta myös kaikenlaista sapuskaa ja herkkuja kun mennään Toyamaan. Paras bussikuski ikinä, joka ilmeisesti luulee, että musta huolehtiminen on hänen pyhä velvollisuutensa.

Mutta syyslukukausi on kuitenkin lopuillaan. Ja olen oppinut paljon Japanista. Vielä on kuitenkin paljon opittavaa. Jos ne koulussa antavat luvan jatkaa opiskelujani täällä vielä toisena lukukautena, niin hengissä selviytymistarinani jatkuu vielä. Mutta jos olen liian itsenäinen ja itsepäinen ajattelija, ja Takaokan voimat haluavat musta eroon, niin ME näemme jo huhtikuussa.
Toivottavasti ei kuitenkaan vielä silloin.
Mulla on täällä vielä paljon asioita hoidettavana.
Olisi kenties helppo palata kotiin kun asiat menee vaikeaksi, mutta toisaalta se olisi periksiantamista ja nössöilyä, vai mitä. Joten tulta päin vain!
Sitä paitsi Lauri H. on varmaan tosi iloinen, jos saa pitää mun koneen ja näytön vielä vähän pidempään itsellään.
(Ja onnea muuten kämpänvaihdosta teille Lauri ja Miia. Joku sentään saa luvan muuttaa... ☺)

Sitten kiitos-asiaa:
Thank you David for your lovely card! I got it today :)
Ja Keravan Ullalle kiitos joulukortista, sain sen ihan ajallaan ennen joulua :)

No mutta kävi miten kävi, kohta olen kuitenkin lähes kaksi kuukautta lomilla. Jännää. Mitäköhän sitä tekisi ilman, että kuluttaisi sataa miljoonaa euroa.
(Joka on siis luonnollisesti pankkitilini saldo).
Sitä voisi keksiä vaikka jotain päräyttävää....

Naapurini haikara tervehtii teitä!

AJITO R.O.C.K.S.!

2008-01-24T00:19:00.000-08:00

Happened on Saturday 19th of January 2008
After spending the whole day snowboarding (arter FIVE years brake) I was seriously considering to fell down onto my bed and call it a day, but somehow I managed to keep up my genkiness and head to the Ajito´s. Thank god I did! And especially Thank You Ryuichi for getting me from Takaoka and driving me to Josh´s place -> Raichó Baré -> back to the forest home -> and finally to the Ajito´s. Without you I wouldn´t have made it!
(My offer to be your personal car driver in Finland will always be valid.)

Ichan asked me to take some photos of his gig so there I was with my dejikame ready when The Band Without Name started to rock the house.
So here you go, dozo!
GOOOOOOD job Ichan and the fellows!

But when is the next party? I´ll be there, U can count on that.
(Maybe then I´ll finish my wall painting what I started :)

Toyamassa oli lauantaina rokki-kekkerit, jossa Ichan soitti kitaraa. Vallan mainiota meininkiä.

Takaisin lumilaudan päällä!

2008-01-21T03:44:00.000-08:00

Joskus pienenä, ja vähän isompanakin, tyttönä sitä tuli lumilautailtua varsin ahkerastikin. Kun sitten muutin Australiaan viitisen vuotta sitten, myin samalla lumilautani (tarvitsin rahaa!) ja siihen paikkaan loppui sitten lautailu. Mutta NYT olen sytyttänyt vanhan kipinän taas liekkeihin...

..HAHAA! Kävin valloittamassa Japanin vuoret viime lauantaina!

Uusi poikaystäväni? EI HUOLTA PEKKA! Joshua on suurin homppeli maan päällä! :)

Lähdettiin Joshuan, Maxin ja Ryuichin kanssa lumilautailemaan Tateyama -vuoriston kauneuteen ja sillä matkalla kadotin sydämeni jonnekin lumisten huippujen syövereihin: lumilautailu on lähes parasta mitä täällä Japanissa voi talvella tehdä!
Aluksi jännitti kauheasti, että mitenköhän tässä käy, kun en ole niin pitkään aikaan laskenut.. Turhaan murehdin, sillä yllättäen taitoni olivat lähes samat kuin mitä ne olivat kun viimeksi lautailin! YLLÄRI!
Jos on siis kerran oppinut lautailemaan, taidot eivät niin helpolla unohdu. Tämä kaikille tiedoksi jotka ovat lopettaneet lautailun jo jonkin aikaa sitten ja epäröivät uskaltaisikohan sitä vielä joskus mennä kokeilemaan. Kyllä uskaltaisi!

Hissikyyti huipulle kesti iloisesti 10min. Lasku alas oli pitkä ja pehmeä. Ei ole kyllä ikävä Talmaa, ei. Seuraavaksi suunnitelmissa on vuokrata oma lumilauta täksi kaudeksi, jota on muuten vielä hyvin jäljellä, ja käydä lautailemassa ainakin joka viikonloppu ja kohta loman alkaessa vaikka joka päivä! Pitää vain ottaa selvää, että miten vuorille pääsee ilman autokyytiä, sillä autoilevat kaverini eivät vietä kahden kuukauden lomaa kohta, toisin kuin minä siis. Pitää selviytyä kohta yksin huipuille.

Täytyy muuten myöntää, ettei mulla ole varmaan koskaan ollut tällaisia lihaskipuja ennen! Hyvänä vinkkinä muillekin jotka aikovat lautailemaan pitkän tauon jälkeen: muistakaa venytellä! Ja on myös hyvä aloittaa iisisti, eikä silleen seitsemän tuntia putkeen ja täysillä pöpelikköön. (Tosin olihan se sen arvoista.. :)

Päivän hissilippu maksaa 4000 yeniä (25 euroa) ja laudan vuokraus oli 3000 yeniä (päivä). Jos vuokraan oman laudan koko kaudeksi sen voi saada jollain 60 eurolla, mikä on varsin kohtuullinen hinta. Katsotaan jos vaikka ostaisin myös kausilipun jonnekin hiihtokeskukseen jos oikeasti luulen, että pääsisin usein laskemaan. Kahtotaan.
Jos joku haluaa tulla mun kanssa lautailemaan kahdeksi kuukaudeksi Tateyamalle, se olisi mukavaa.

Ryuichilla on auto ja se voi heittää meitä aina viikonloppuisin mäkeen! Tervetuloa siis!

Akemashite Omedetó Gozaimasu, Happy New-Year 2008, Hyvää Uutta-Vuotta 2008!

2008-01-06T20:56:00.000-08:00

Takaokassa ollaan taas turvallisesti ja Tokyon pölyt on pesty pois jo pari päivää sitten. Unirytmi on kyllä edelleenkin ihan päin mäntyjä, pitää yrittää taas mennä nukkumaan ennen kello neljää yöllä..
Ensinnäkin KIITOKSET Iinalle ja Jannelle, kun tulitte visitoimaan Japanin kauhukakaraa! Erityisen onnellinen olen kun toitte mulle mun marimekon kumisaappaat! Toivottavasti teillä oli hauskaakin joskus ja muistakaa: what happens in Japan, stays in Japan :) Pidetään salaisuudet ominamme, vai mitä? No ei nyt, eihän meillä mitään salaisuuksia ole :)
Mun itkunpurskahdukset metrossa oli kyllä omistettu teille: vaikka ei olekaan kovin suuri ikävä kotiin (VIELÄ), koti on kuitenkin paras paikka maailmassa. Muistin sen taas, kun tulitte tänne. Joten arigató teille muruset!
Takaokan kuu loistaa teille tänään.

En olekaan vielä ehtinyt blogissani mainostaa, että Takaokassa on suurehko Buddha-patsas. Kas tässä!

Have you already seen the Great Buddha in Takaoka? It has been under construction for a while but now it´s all pimped out again.

Tässä ovat mun Tokyo-matkakamut. Vasemmalta oikealle: Jarrad (USA), Ryuichi (Japan) ja Salvador (USA). En tuntenut heitä lähes ollenkaan ennen matkaa, mutta tilanne on nyt toisin. Karaokeillat, piiiitkät metroajelut ja hotellihuoneen jakaminen kummasti tutustuttaa ihmiset toisiinsa. Kaikki ovat varsin ihania tyyppejä, mutta erityisesti Ryun kanssa juttu luisti, sillä hän on Suomi-fani. Ainakin vähän. Ryu on ollutkin Suomessa peräti kaksi kertaa (hän on käynyt mm. Muumimaailmassa ja Joulupukkia tapaamassa!) ja hänen lempibändinsä on Children of Bodom!

Hello guys! GENKI? I know you don´t understand Finnish, but I´m just telling here some bad things about you. You know me.

Remember how genki and full of life we were when arriving in Tokyo! :) I think we did a good job keeping this spirit up almost through our trip. The last day was the worst though, maybe the nomihoudai-karaoke-visit and tsumaranai Emperor had something to do with it..
But no regrets! We did the best we could!

Mario kart wa tanoshikatta desu ne! Boys will be boys.

On our way to the famous ghost shrine in Harajuku. Jarrad is seemingly very scared.

Tässä ollaan menossa kohden kuuluisaa Harajukun kummitustemppeliä (nimen keksin itse, sillä päivä jolloin sinne mentiin oli pelottavan sumuinen). Jarradia jänskättää.

We were lucky to have such a nice weather almost every day. I can only remember one rainy night and it was THIS night in Shibuya. My shoes were wet a long time after this.

Me oltiin onnekkaita mitä tuli säähän. Vain yhtenä iltana satoi vettä, onneksi!

Why everybody is having the same kind of umberellas? The reason must be the Hyaky-en-ya..

Japanilaisilla on fiksaatio läpinäkyviin sateenvarjoihin.

The highlight moment of my trip: seeing the STREET ART BY OS GEMEOS! I´m so grateful to Salvador, who led me there (even accidentally), it really meant a lot to me! I´m sure that we were supposed to miss the last train back to the hotel because of this. I´ll remember this night for the rest of my life. WOW!
(And no, Juha Aikioniemi and Touko, when I say WOW I don´t mean the World Of Warcraft, I mean NANTEKOTTA-WOW!)

Me missattiin poikien kanssa vika juna hotellille yhtenä iltana ja päätettiin lähteä käppäilemään aikamme kuluksi pitkin Shibuyaa. Ykskaks Salvador johdatti meidät vahingossa kujalle jossa oli paljon graffiteja. Otin pari kuvaa ekoista graffiteista joita näin ja yhtäkkiä edessäni oli jotain tuttua: OS GEMEOKSEN, eli Brasilialaisten katutaiteilijaveljesten, taideteos! Olo oli ihan surrealistinen, sillä en osannut odottaa näkeväni mitään niin mahtavaa katutaidetta Tokyossa. Japanissa ei meinaa kauheasti katutaidetta näe. Mutta kuitenkin, siinä se sitten oli, lempikatutaiteilijoideni taideteos vailla vertaa. Menin ihan sekaisin. Olen vieläkin ihan ihmeissäni, että miten Sal oikein sattuikin menemään juuri sille kyseiselle kujalle. Voi onnenpäivää..

This is the happiest Jonna you have ever seen.

Joka vuosi toinen ensimmäistä Japanin keisari pitää puheen kansalle. Keisarinpalatsiin pääsee vain kaksi kertaa vuodessa ja tämä päivä on toinen niistä. Ryysis on ihan kauhea ja ihmiset ovat jotenkin tosi innoissaan palatsin pihalle pääsystä. Kauheaa vouhotusta sanon minä. Ensiksi pitää läpäistä kahdet turvatarkastukset, jotka ovat verrattavissa lentokenttien turvatarkastuksiin (kaikki paikat kolutaan, ja nesteet takavarikoidaan), sitten pitää jonotella noin 30 min, että pääsee puiston ja siltojen läpi keisarin palatsille ja sitten kun ollaan itse "palatsilla" odotellaan lisää x määrä aikaa ja kun keisari lopulta suvaitsee saapua, hän sanoo: "Akemashite Omedetó Gozaimasu" (hyvää Uutta-Vuotta), olkoon vuotenne onnellinen ja plaaplaa, ja sitten heilutellaan japanin lippuja ja ollaan ihan täpinöissä. Toisin sanoen: jonotus on kauhea ja itse H-hetki on ohi minuutissa.

Mutta ainakin voin sanoa, että olen nähnyt Japanin keisarin! Hänen nimensä on muuten Akihito ja keisarinnan nimi on Michiko. (Btw. Aki=syksy japaniksi, Hito=tyyppi japaniksi eli suomennettuna Japanin keisarin nimi on SYKSYTYYPPI! Olen jo aika hyvä japanissa, vai mitä!)

The Emperor didn´t have too much to say, ne! But at least we can tell everybody that we´ve seen him, and that´s pretty impressive isn´t it.. BANZAI NIHON! BANZAI! AKEMASHITE OMEDETÒ GOZAIMASU!

Uutenavuotena kaupitellaan kaikenlaista mahdotonta krääsää.

How unhappy this poor man looked when nobody didn´t want to buy any New-Year´s o-miyage (Daruma´s) from him..
Gampatte kudasai!

Tällä miehellä ei oikein kauppa käynyt uutenavuotena, kun hän yritti kaupitella uudenvuoden punaisia ukkeleita, eli Darumoita. Voihan surkeus. En minäkään halunnut edes säälistä sellaista ukkelia ostaa, sillä Daruma on musta pelottavan näköinen sälli. Uutenavuotena sen silmiin maalataan pupillit, muuta en tästä perinteestä tiedä.

"Just smokin´and sellin´ some fish."

Rööki palaa ja kalakauppa käy.

Asakusan porisevat ruokakattilat toivat helpotuksen nälkäisille uudenvuoden juhlijoille.

Ryuichi´s train ticket got stuck inside of this darned machine.
So this is how the machine looks inside.. Omoshiroi desu ne.

Ryuichi poloisen junalippu jäi jumiin junamasiinan syövereihin. Kuinka moni on nähnyt miltä sellainen masiina näyttää sisältä. Kädet ilmaan: MINÄ!

Sometimes the social pressures are just too much to handle for the Japanese men and that´s when they dress up like little girls and go out in the public and dance! They just dance and dance and then they feel all good again. Or at least that was the case for this mister.
We all know that it is very hard to be different in Japan. And what this guy did was very different and very brave. Gampatte for him! Actually, I think that ALL grown up men should try this, so they wouldn´t feel so tight and serious anymore. You go boyfriend! Show them what you made of!

Aikuinen mies pikkutytön mekossa. Hmm... MAHTAVAA! Tämä tyyppi halusi selkeästi päästää hieman höyryjä ulos ja minusta se oli erittäin hienosti tehty. Japanissa on todella vaikeaa olla erilainen joten tässä on kyllä hatunnoston paikka.

This is one of the most lonely and sad photo I´ve ever taken. I think it says it all.
Btw. at least Jarrad and I gave this sad fellow hugs. I bet he needed some more, though..

Voi tätä rassukkaa. Kaipaa halauksia, mutta kukaan ei ole niitä hänelle antamassa.

The coolest ninja on the block! At the New-Year´s Eve me, Ryu, Jarrad and Sal saw a REAL NINJA at the 7-eleven buying some BEER! If seeing the Os Gemeos graffiti was the highlight moment of my trip this must have been the close second. :) This ninja looked so cool and so real it almost scared me. He had sword and everything.. I wonder where he went after this... Throwing ninja stars on the roofs, perhaps? We should have followed him!

Uudenvuoden aattona minä ja pojat nähtiin OIKEA NINJA paikallisessa kioskissa.
Ninjan tavoin hän osti kaljaa ja katosi kaupungin katoille viskelemään heittotähtiä.

Ueno was the number one place in Tokyo! So little time, so many Karaoke places to visit!

Pidin kovasti Uenon kaupunginosasta, sillä siellä oli paljon karaokepaikkoja, ruokaa ja shoppailtavaa. Uenon aseman vieressä on myös mukava puisto, jossa voi hengailla jos jalat eivät enää kanna.

Tokyo views from our hotel room balcony.

Thank you IINA, JANNE, JARRAD, RYUICHI AND SALVADOR (and also the guest stars like Yuchan, Cory, Janet, girls from Texas, Kouhei, Ninja, sexual harasser in the pub etc.) for making this Tokyo trip the best one ever! You all rock! (except you sexual harasser).

Otskaresamadeshita! Mata atode, see U soon!

Mulla oli Tokyossa tosi kivaa, kiitos siitä kavereille.
Hyvää Uutta-Vuotta 2008, olkoon se kaikille valoisa!

GENKI

2007-12-26T05:16:00.001-08:00

HEIPPA! We´re GENKI!

Ei me kyllä oikeasti olla kovin genkejä (eli terveitä), sillä Iina (ja varmaan vähän Jannekin) toi mukanaan Suomesta irtonamien ja joulufiiliksen lisäksi myös flunssan! Tänä aamuna se sitten iski muhunkin, voihan pahus. Passitin Iinan ja Jannen Kanazawaan, niin saan rauhassa kohmeloida ja flunssailla Ichanin luona ennen suurinta koitostamme eli Tokiota! (Ichan on muuten japanilainen kaverini, jonka luona asustellaan parhaillaan). Huomenna vähän ennen keskiyötä hypätään bussiin, joka vie meidät Tokion valtavuuteen ja kaaokseen. Siellä ei ole aikaa olla flunssassa, joten toivottavasti en tästä pahemmin ruve köhimään.

Sitten hieman kuvia matkan varrelta:

Melkein heti kun Iina ja Janne saapuivat Takaokaan, mentiin nopeasti laulamaan joululauluja aseman alle. (Mitäs muutakaan!)
Mun ei oikeasti pitänyt osallistua tähän, mutta en voinut vastustaa kiusausta..

Mun mielestä näiden tyyppien joululaulut olivat ihan tylsiä!
Olisin halunnut päräyttää mielummin jotain suomeksi.

Ichan, yksi Takaokan parhaimmista tyypeistä, toimi kapellimestarina. Me asustellaan Iinan ja Jannen kanssa Ichkun luona, ja saadaan kirjaimellisesti olla kuin kotonamme siellä. :) Olemme siitä hyvin iloissamme, vaikka talossa onkin joskus kylmä kuin pakastimessa ja vessa on vain reikä lattiassa :)

Laulannan jälkeen suunnattiin muihin illan juhlistuksiin.
Joulu oli kaikenkaikkiaan sopivan sekava, lämminhenkinen ja hyvin erilainen mitä yleensä. Ihmekkös. Iina ja Janne toi ehdottomasti palan Suomea tullessaan: Ihanaa beibet!
Janne on ottanut kaikki joulukuvat, kiitos siitä hänelle!

Hiro luokkakamu ja pöljäke.

Maki luokkakamu ja Makin posse. Joulun ravintola-illallinen ennen lopullista sammumista.

Mio on ihanin!

Nämä kaksi mustapukuista, pitkänhuiskeaa suomalaista kerää täällä ansaittuja katseita :)

Iinuska pääsi merelle ja löysi heti aarteita :)

Nyt on oikeasti aika sanoa, että:
HYVÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ UUTTA-VUOTTA KAIKILLE!
Olkaa varovaisia ja pitäkää itsenne terveinä.
Me tapaamme jälleen ensi vuonna!
PUSIPUSI!

Meriii Kurisumasu!

2007-12-25T04:38:00.000-08:00

Joulu on jo ohi, mutta so not. Iina ja Janne on täällä mun luona onnellisesti, ja me ollaan tosi genkejä. Seuraavat kuvat on ottanut Janne Pulkkinen, minä olin jouluna liian yopparai-Jonna, joten kamera jäi kotiin. Hyvä niin!
Hyvää joulua kaikille ja hyvät Uudet-vuodetkin samaan syssyyn, sillä en ole varma voinko postata mitään ennen vuotta 2008. Iinassa ja Jannessa on niin paljon hommaa! :)

Joulupukki on muuten kotoisin Japanista!

Snow madness in Toga

2007-12-16T21:40:00.001-08:00

LUNTA! Kyllä näette oikein, auton päällä on PALJON lunta. Mika Lehto nappasi mut lauantaina vuoristokyläänsä Togaan, jonne ajaa Takaokasta noin tunnissa. Miten lähellä se onkaan ja miten erilainen maailma siellä odottikaan! Vaikka olin kuullut, että odotettavissa tosiaan oli lunta, aivot eivät voineet tajuta sitä kun lähdettiin vielä syksyiseltä näyttävästä Takaokasta liikkeelle. Togassa asuu n. 800 ihmistä ja paikassa on oma hulppea hiihtokeskuksensa, jonne aion ehdottomasti mennä pian lumilautailemaan. Ja kuka tietää, ehkä karkaan sinne töihinkin joku päivä! Illan suunnitelmissa oli mennä paikallisen seurapiiri-sankarin herra Kawasakin idylliseen vuoristotaloon syömään ja juomaan. Sounded like a killer plan to me.

Kawasakin talo oli ihana: iso, lämmin, kotoisa, japanilainen ja kauniin metsän vieressä. Ja siellä oli kaiken lisäksi vielä koiria ja kissojakin! Herra järjestää usein kotonaan isoja bileitä, missä hän kokkailee ja viihdyttää vieraitaan soittamalla saksofonia, pianoa tai milloin mitäkin. Tällä kertaa paikalla oli kokonainen "bändi": erilaisten instrumenttejen soittajaa riitti pilvin pimein eli saimme nauttia myös live-musiikista. Jossain vaiheessa iltaa minäkin innostuin soittamaan rakkainta instrumenttiani, eli suutani, ja siitähän ei meinannut tullut loppua. Sitä tuli sitten laulettua ties mitä biisejä No woman no cry:sta Yesterday:hin..
Anteeksi vain kaikki paikalla olijat, Japani saa mut laulamaan.

Tuli otettua aika huonoja kuvia yleisfiiliksestä, mutta tästä voi saada jonkinlaisen käsityksen millaista kämpässä oli. Juomaa ja ruokaa riitti (kuten Japanissa AINA) ja paikalla oli hyvä sekoitus erilaista sakkia. Meidän istuessa iltaa lämpimän takkatulen lepattaessa nurkassa, ulkona riehui lumimyräkkä. Tuli tosi jouluinen olo ekaa kertaa täällä.

En ole ollut täällä kauhean paljon tekemisissä ulkomaalaisten kanssa, mutta pikku hiljaa alan törmäämään Toyama-alueelle eksyneisiin ulkkareihin. Monet ovat enkun opettajia, kuten tämäkin herra "Hu". Hän on irlantilainen, joka oli illan aluksi tosi hiljainen, mutta jossain vaiheessa sillä niksahti päässä ja se alkoi esittämään puolisokeaa merirosvoa, joka puhui hemmetin vakuuttavalla merirosvo-irkku-murteella. Se oli todella hauskaa, mutta myös todella outoa..

Tim on Uusi-seelantilainen opettaja...

..joka eksyi lumeen, eikä häntä koskaan löydetty.
(No löydettiin me se myöhemmin.)
Mutta oikeasti Togassa voi helposti eksyä jonnekin lumiseen metikköön, joten siellä ei parane lähteä seikkailemaan, etenkään huppelissa.

Kun aamu valkeni, niin valkenivat myös maisemat. Kirei desu ne!
Toga on parhautta mitä en oikein voi vielä edes kunnolla käsittää.

GHIBLI MIES

2007-12-13T21:00:00.001-08:00

Tältä näyttää Toyama, jossa käyn kaksi kertaa viikossa japanintunneilla. Tateyama -vuoriston näkee vain harvoin selkeästi, usein se on pilvien ja sumun takana.

Mulle kuuluu ihan hyvää, kiitos kysymästä.
Viidakkotalo on nimensä veroinen paikka: se on viidakossa. Ja se on pelottava. Hilla sanoi kirjeessä, että ehkä sen ullakolla asuu totoro, muttei totoro asuisi niin tyhmässä paikassa. Ellei se ole varta vasten mua varten sinne muuttanut. En pidä siitä talosta yhtään, ja siellä asuminen saa mielen ajoittain apeaksi, mutta kyllä siitä selvitään. Varsinkin kun pääsen muuttamaan uuteen paikkaan! :)

Meidän koulussa oli vierailija eilen! Mutta Kataama Mitsunori ei olekaan ihan kuka tahansa miekkonen vaan hän on mies, joka työskentelee Ghibli- studiossa! Miten hienoa se onkaan. Hän selitti, että on erikoistunut 3D-juttuihin ja on esim. vastuussa Prinsessa Mononoke -elokuvan metsänhengestä tippuvista ja leijuvista kimallepartikkeleista. Kaikki varmaan tajuavat heti mistä on kyse! Mutta musta oli jotenkin niin hienoa tavata mies, joka on vaikuttanut maailman hienoimpien elokuvien valmistumiseen. Ihan kuin olisi tavannut itse Hayao Miyazakin! Melkein. Mitsunori on myös tehnyt Mononoke -elokuvan villisikahengen, mönjälierut 3D-llä. Voitteko kuvitella!

Näitä kimallepartikkeleja tarkoitin. Ymmärsitte varmaan.

Sitten hän selitti miten Howlin liikkuva linna toimii. Tiesin sen jo aikaisemminkin, sillä olen katsonut makin of -pätkiä siitä, mutta olihan se ihan eri juttu kuulla kaikki japaniksi ja vielä omassa koulussa.
Ehkä parasta kaikessa oli kuitenkin se, että Mitsunori näytti meille salaisia pätkiä Totoro -elokuvasta. Sellaisia mitä ilmeisesti näkee vain Ghibli-landiassa Tokyossa, jos sielläkään. Eli Lauri, olit aivan oikeassa! Tätä pätkää ei ole moni nähnyt. Mutta sitten aloin miettimään, että sähän olet käynyt Ghibli studioilla? Etkä siis nähnyt tätä sielläkään? Onko tämä siis vain todella harvojen herkkuja! Tiedoksi kaikille, tässä "salaisessa" kohtauksessa nekobasu eli kissabussi tulee hakemaan pikkutyttöä lennolle ja ykskaks kissabussja on IHAN SIKANA. Se on sairaan söpöä.

Tässä on vanha tuttu Mio the tutor. Me oltiin Mion kanssa syömässä ilmaiset herkut, kun Toyamassa järjestettiin juhla kansainvälisislle ihmisille, jotka asuvat siellä. Kaikki oli ilmaista ja kyljystä riitti. En ole syönyt niin hyvin ja niin ilmaiseksi kolmeen kuukauteen.

Syöpöttelyn ja juopottelun lisäksi tarjolla oli tanssia ja laulua. Tämä tyyppi oli luultavasti Venäjältä, mutten mene vannomaan.

Miksei kukaan kysynyt, että heittäisinkö letkajenkan siellä! Vähänkö olisin halunnut.

Mä lähden nyt viikonlopun viettoon. Koska viidakkomajassani ei ole nettiä, toivotan kaikille hyvää viikonloppua ja Iinalle ja Jannelle erityisterkut, että mä sekoilen ja hikoilen täällä, että saisin teille bussia ja yösijaa ja hostellia varatuksi. Eli kohta nähdään, vähänkös se on jännää!

MATA NE!

LIVE ART BATTLE 2007, Part II

2007-12-05T19:22:00.002-08:00

Tässä on tapahtuman saitin eka sivu, jossa on kuva mun selästä!

Ja täältä löytyy kaikki kilpailu-entryt.

Tässä ovat kaikki taiteilijat, tuomarit ja järjestäjät iloisessa ryhmäpotretissa. Kello on tässä vaiheessa jotain kuusi illalla ja tämän jälkeen suunnistettiin ravintolaan syömään ja juopottelemaan. Kyseessä oli NOMIHOUDAI! Eli "all you can drink". Maksoin 3000 yeniä (n. 18 euroa) koko illasta, ja sain juoda niin paljon kuin halusin (drinkkejä, olutta, viiniä, mitä vain), eikä ruoastakaan ollut puutetta. Mitäs luulette, toimisiko tällainen systeemi Suomessa?
:)

Seuraavaksi opettajani Takeyaman ottamia kuvia musta. Laitan tänne vielä lisää kuvia tapahtumasta kunhan saan niitä kavereilta.

LIVE ART BATTLE 2007

2007-12-04T00:12:00.001-08:00

Mun koulu järjestää joka vuosi Live Art Battlen, jossa kahdeksantoista taiteilijaa kisaavat kuka saa aikaiseksi päräyttävimmän taidespektaakkelin 90-minuutissa live-yleisön edessä. Taiteilijat valitaan joka vuosi portfolion perusteella, joten oli aikamoinen onni ja kunnia, että pääsin osallistumaan näinkin erikoiseen tapahtumaan.
Voittaja tulisi voittamaan 100 000 yeniä eli noin 617 euroa. Aikaa jees, vai mitä!
En tiennyt ollenkaan, mitä tuleman pitää, joten valmistauduin kisaan aika rennoin rantein. Kuulin kuitenkin PÄIVÄÄ ennen h-hetkeä, että kisalla on teema! Okei.. No mikäs se teema on?
"KIZUKU".
Okei.. mitä se tarkoittaa?
Noh, lukuisten kyselyiden jälkeen selvisi, että se tarkoittaa jonkin vaikean asian rakentamista tai jotain sinne päin. Selvä peli, olin jo miettinyt päässäni ihan erilaista kuvaa, mutta ei auttanut muuta kuin kääntää kelkka ja alkaa ajatella jotain rakentamiseen liittyvää..
Oli muuten myös aikamoinen show kerätä tarvikkeet kasaan kisaa varten, sillä eihän mulla ole täällä mitään järjettömiä määriä maaleja! Onneksi ystävällinen sensei antoi pienelle lapselle värejä. Arigatoo vain Adachi!

Takuro on mun luokalla ja hän on yksi tapahtuman pääorganisoijista. Tässä vaiheessa (kello 10 aamulla) kaikki on vielä ihan normaalia, eikä mulla ole aavistustakaan mitä päivä toisi tullessaan.

Tämä taiteilija-herra Ushio Shinohara on täällä pieni kuuluisuus, mutta hän asuu nykyään New-Yorkissa. Ikää papalla on jo 75 vuotta, mutta se ei näytä vauhtia hidastavan. Aamu alkoi reippaasti boxing paintingillä, eli nyrkkeily-maalauksella, jossa tämä vauhtiukko upotti hanskansa musteeseen ja purki kaiken mahdollisen angstin isolle kankaalle. Mielenkiintoisen näköistä toimintaa! Shinohara oli kisan yksi neljästä tuomarista.

BANG! Taiteilijan piti välillä ottaa happea happipullosta, niin kova oli meininki. Ihmiset istuivat kankaan edessä ja mustetta lensi joka paikkaan. Ketään ei näyttänyt kuitenkaan kiinnostavan vaatteiden likaantuminen, niin haltioissaan ihmiset olivat.

Okei sitten itse taidekisaan. Tässä on yksi kisakumppanini.. JEP! Elikä tässä taidekisassa tosiaan pistettiin kaikki peliin! En tosiaankaan tiennyt, että olisi pitänyt heittää vaatteet pois ja kieriskellä maalissa, mutta ei kaikkea voikaan aina tietää. Tässä vaiheessa olin kuitenkin vielä autuaan tietämätön mitä ympärilläni tapahtui, sillä kuuntelin kaverin i-podia ja keskityin maalaamaan omaa työtäni. Sarahille kiitos, että hän otti kuvia kamerallani!

Partavaahtoa naamaan niin hyvä tulee!

Ja vaatteet pois!

Japanin lippu syntyi tuskien kautta.

Mio ja Mion kamu ovat mun kanssa samassa koulussa. He olivat ainoat mun lisäksi, jotka saivat osallistua kisaan meitin koulusta. Monet olivat kuulemma hakeneet. Muut taiteilijat tulivat muualta, kuten Tokiosta ja Osakasta. Jep, Mio ainakin tiesi, mistä tässä kisassa on kyse! It was about getting down and dirty!

TAIDE ON TUSKAAAAA! Tuska on taidetta. Hyihyi tytöt, teidän kynnet menee likaiseksi. Mutta siitäpä vasta tuomarit tykkäävät.

Mä olen likainen, mutta siitä viis. Mio on meidän koulun sekopäisin tyyppi. Vaikken oikein osaa jutella sille (eikä se mulle), niin meillä on aina kivaa jos me jotain tehdään yhdessä.

Toisena työnä tytöt maalasivat KALOILLA! Kizuku -teeman jälkeen siis viisi taiteilijaa pääsi vielä finaaliin. Ja tytöt olivat yksi joukkue viidestä. Kaikki sekopäisimmät pääsivät jatkoon, joten mulla ei ollut mitään mahista. En tajunnut olla tarpeeksi sekopää.

Tässä on mun yhden miehen joukkue nimeltä: jonnakonna.
Mikäpäs muu.

Kizuku.... Mitäköhän olisi täällä mulle vaikeaa rakentaa...
NO IHMISSUHTEITA!

90-minuuttia on muuten tosi lyhyt aika tehdä taideteos. Tässä on kuitenkin lopputulos.
Kawaii ja sitä rajaa, sanoivat monet.

Tässä on mun lempparityö, joka oikeasti esittää jotain! Ja kaiken lisäksi tämän teoksen tekijä, Codai Nakamura Osakasta, on tosi hyvä tyyppi!

Art Battle oli varmaan tähän asti kuluneen Japani-reissuni kohokohta. Tämän oudommaksi meininki ei oikein voi enää mennä. Tai niinhän mä luulen..
(Voi olla, että päivitän lisää kuvia tänne kunhan saan niitä kavereilta. Tosin kyllä näistäkin kuvista saa jo aika hyvän käsityksen tapahtumasta :)

Joten ei muuta kuin BANZAIIIIIIIIII!

Nintendo Wii yhdistää ihmiset

2007-11-28T05:10:00.000-08:00

Sydämmelliset terveiset Japanista!

Mulla on ollut aika leppoisaa täällä viime aikoina, koska koulu on ollut suljettuna pari päivää. Nyt on se hetki vuodesta, jolloin tulevilla taideoppilailla on pääsykokeet.
Olen siis lähinnä ottanut rennosti, sillä huomenna muutan uuteen kämppääni: viidakkomajaan! Siitä tulee jännittävää. Eikä se oikeasti ole mikään viidakkomaja, se vain sijaitsee bambumetsän vieressä. Yksi enkunopettaja, Richard Curtis (joka on tosi pullea jenkki ja se asuu sopivasti mäkkärin vieressä), kutsuu sitä paikkaa "Jungle Prisoniksi", joten siitä se viidakkojuttu on lähtöisin. Kysymys kuuluu: miten pärjään ilman nettiä siellä? Koulu on kyllä ihan siinä vieressä, jossa voin helpottaa nettiriippuvuuttani, muttei se ole sama asia. Ja koulukin tahtoo mennä aina iltaisin kiinni.. Joten tahtoo netin! Mutta kuten elämässä yleensäkin, kaikkea ei voi aina saada. Vai mitä äiti! :)

(Muuten Jenni Juntunen, tuus jo nyt vähän äkkii tänne, niin voidaan pitää yhdessä viidakkotalo bileitä! Yksin ei ole kiva asua isossa kämpässä!)

Tältä näyttää syksyn edistyminen Takaokassa. Futagami-Yama on saanut makean rusketuksen ykskaks! Aika jännää katsella kuinka vuori vaihtaa väriä.

Nihonga -maalauskurssi loppui viime viikolla ja tilalle tulee fresco -maalausta. Mun opetuksesta vastaa tällä kurssilla Niwa (=puutarha japaniksi)-sensei , joka on vanha ja viisas mies, kuten opettajan kuuluukin olla. Se on tehnyt paljon isoja frescoja julkisiin tiloihin ja käytiin Toyamassa katsastamassa parit sen tekemät seinät. Nyt ekan tunnin jälkeen voin ainakin sanoa, ettei ole frescon tekeminen tarkoitettu hätähousuille. Se on tosimiesten hommaa!
(Ja lisää tästä asiasta myöhemmin, kun valaistun enemmän.)

Käyn joka maanantai ja keskiviikko japaninkielen tunnilla Toyamassa. Ekana kuukautena olin tunnilla IHAN YKSIN, mutta nyt olen saanut kohtalotoverin Thaimaalaisesta Jackystä! Se on ihan palikka japanissa, mutta ei se mitään, ainakin tulee taas kerrattua tehokkaasti japanin alkeet. Tosin kyllä me koko ajan jutellaan opettajan kanssa vähän vaikeimmistakin asioista, sillä jo alusta alkaen opetus on tapahtunut pelkästään japaniksi! Nyt kysytte, että miten se voi olla mahdollista kun en edes tajunnut aluksi mitään. Se onkin hyvä kysymys. Jotenkin sitä vain oli pakko alkaa tajuamaan. Ja nyt alkeet on about hallussa. Opiskelua helpottaa se, että opettajalla on hyvä huumorintaju. Mulla on oikeastaan kaksi opettajaa ja heillä kummallakin on hyvä huumorintaju, joka on ihan välttämättömyys kun pitää opettaa palikoille vaikeaa kieltä.

Súpá ni ikimasu. Súpá ni ikimasen. Súpá ni ikimashita. Súpá ni ikimasendeshita..
Ja siitä se sitten lähtee. Kun osaa sanoa, että menen kauppaan, en mene kauppaan, olin kaupassa ja en ollut kaupassa, niin on jo aika pitkällä japaninkielessä. Hehe, niin varmaan.

Kukas spanieli se tässä! MTV:tä olen taas tuijotellut ahkerasti (sillä viidakkomajassa se ei enää näy!) ja tänään sieltä tuli otteita Hanoi Rocksin keikasta Tokyosta. Mike Monroen hiukset olivat keikan alussa tyylikkäästi ihan pystyssä, mutta jo yhden biisin jälkeen kampaus oli jo lässähtänyt. Kuka löytäisi tarpeeksi vahvan hiuslakan Mikelle. Auttakaa nyt joku sitä.

Andy soitti skebaa ja japani-jengi heitti kädet ilmaan.

Olin viime lauantaina pelaamassa yhden Ichanin kotibileissä Nintendo Wiitä. Ichanilla oli videotykki ja pelit ja vehkeet, joten viihtyvyys oli taattu. Vaikkei kaikki aina tajunnutkaan mitä toinen yritti puhua, niin tämä jumalainen laite yhdisti eri kulttuureista tulleet ihmiset, sillä kaikkihan ymmärtävät miten Nintendoa pelataan. Oli kyllä eri hauska ilta. Ja jotain henkilökohtaisia ennätyksiä tuli taas rikottua, sillä pelasin/pelattiin Wii:tä aamukuuten asti ja sammuin lopulta sohvalle! Ysiltä sitten heräsin ja poljin kotiin.. ja sammuin sänkyyn.
Kovasti odottelen jo seuraavaa kutsua pelaamaan!

Olen löytänyt meren elämääni. Kun tajusin, että pyörällä pääsee meren rantaan noin puolessa tunnissa, olen käynyt siellä nyt tiuhaan tahtiin. Eli kahtena päivänä viikossa :) Se on ihan paras paikka täällä, jonne meneminen saa aina hyvälle tuulelle. Tänään jopa skippasin perinteisen keskiviikko-uintini (uimahallissa), sillä sää oli liian suotuisa ja meri kutsui luokseen. Olen kerännyt muovipussillisen simpukoita ja muuta mielenkiintoista roinaa mitä meri nyt on sattunut sylkäisemään sisuksistaan. Tänään löysin kuolleen merisiilin! Se oli päivän kohokohta.

Paketti perillä!

2007-11-20T21:35:00.001-08:00

Erityinen Heyppa Maijalle, Makelle, Hillalle, Tokelle, Äipälle ja Ramsekselle, jotka lähettivät mulle kovin mieluisan paketin kotoa. Postimies toi sen mulle tänään skootterilla! Hän joutui pimpottamaan oikein ovikelloa, koska paketti ei mennyt luukusta sisään. Sitten se mömisi jotain japaniksi ja olin vain niin iloinen, etten yhtään kuunnellut ja sanoin Arigatoo ja läimäytin oven kiinni. VAU, mitä aarteita sainkaan! Kiitoooos!

Hei, täällä on syksy!

Meille tulee nyt Kazumin kanssa asumisero, koska kulttuurien- ja persoonien väliset eroavaisuudet ovat liikaa meille kummallekin. Sitä paitsi tarvitsen kipeästi oman työpöydän, jossa raapustella taidetta ja nyt mulla ei oikein sellaista ole, joten se on sayónara vaan kämppis! Hyvänä vinkkinä suomalaisille, jotka ajattelevat muuttaa japanilaisen kanssa samaan HUONEESEEN : älkää tehkö sitä! Jos talossa on kummallekin OMA huone, niin sitten EHKÄ. Mutta sittenkin vain EHKÄ. Uskokaa pois, edes Dr Phill ei voisi asua japsin kanssa samassa huoneessa. Niillä on niin omat tapansa ja judenssinssa, ettei niistä ota mitään selvää. Nyt etsin luukkua itselleni. Voipi olla, että menen koulun vieressä olevaan vaihto-oppilastaloon, joka on iso paikka ja asuisin siellä ihan yksin (koska olen ainut vaihtari tällä hetkellä), joten siitä tulee kyllä tosi jänskää. Eli varmaan pelottavaa. Eikä siellä ole nettiäkään.. VOIHAN JAPANI SENTÄÄN!

No mutta siinä kämpässä on ainakin telkkari, joten voin aina katsella sumopainia jos tulee suru puseroon! Sumopaini on muuten tosi eriskummalista toimintaa. Pylleröt kaatuilevat ringissä ja ihmiset ovat ihan innoissaan. Ennen itse ottelua sumot heittelevät suolaa lahjaksi jumalille ja suorittavat muita yhtä kummallisia toimintoja kuten viskaavat jalkaansa ylös ja tömäyttävät täysiä alas. Kaikki tämä sekoilu kestää noin sata kertaa pidempään kuin itse ottelu joka on ohi yleensä sekunneissa.

Sitä paitsi sumojen stringit ovat tosi huvittavat.

Telkkarista taas puheenollen olen ihastunut yhteen japanilaisbändiin jolla on tosin ranskalainen nimi: L´arc en ciel elikä jotain sateenkaari jotain.. Tämä on bändin keulahahmo Hyde ja musta se on tosi ihku. Ne soittaa semmosta viileetä poppirokkia.

Käytiin jo tovi sitten tyttöin kanssa yhdessä Takaokalaisessa temppelissä, jossa oli rituaalit käynnissä. Tässä on jonkinmoinen pappishenkilö.

Ja tässä on sen kaveri herra rummunpamauttelija.

Tämä mies selittää kuinka ylpeä hän on takana olevasta kullatusta kärrystä. Se on samaisen temppelin aarre. Joukko miehiä ottaa sen esille varastosta kaksi kertaa vuodessa ja sitten he kärräävät sitä ympäri Takaokaa.

Mulla oli eilen Nihonga-maalauskurssin kritiikki. Adachi-sensei puhuu viisaita, mutten VIELÄKÄÄN oikein tajua, että mitä viisaita se mies puhelee. Olen huomannut, että mun on helpointa ymmärtää mun ikäisten tyttöjen japania ja vaikenta tajuta mitä vanhat miehet puhuvat. Se on lähes mahdotonta. Bussikuskit ovat pahimpia mömisijöitä, eikä heistä ota mitään tolkkua. Mutta pikku hiljaa, pikku hiljaa...

Tämä oli sitten vika kerta Emi Kiyokawaa.. Harmi, sillä opettaja on tosi mukava ja ihana! Kiyokawa puhuu sitä paitsi vähän enkkuakin, sillä hänen lapsensa asuu Belgiassa ja on täten aika kansainvälinen persoona. Tässä hän esittelee kuinka paljon eri värejä voi saada aikaiseksi japanilaisilla pigmenteillä.

Sitten vielä loppuun kädenvääntö -kuva. Koululla oli jo tovi sitten sellaiset pienimuotoiset juhlat, jossa oppilaat siivosivat luokkahuoneensa ja valmistivat kaikenlaisia herkkuja siellä jonka jälkeen he kutsuivat opettajat syömään ja viettämään iltaa. Illan pimetessä ihmiset alkoivat vääntämään kättä! Hieno homma, että japanilaisetkin sitä harrastavat. Kuvassa oleva poika on oikeasti syntynyt Kiinassa ja jotenkin sen huomaakin. Japanilaisten mielestä kiinalaiset näyttävät ihan erilaisilta kuin japanilaiset. Ehkä totta tämä.

Tässäpä kaikki tällä kertaa. Mulla on lökäpöksyt ja tabit jalassa ja aivot alkavat japanilaistumaan pikku hiljaa, mutta japanilaista musta ei kyllä koskaan saa tekemälläkään. Suomi rulettaa, uskokaa pois!

I love Kyoto

2007-11-12T21:06:00.000-08:00

Perjantaina hyppäsin maailman ystävällisimmän opettajani Takeyaman kaksipaikkaiseen urheiluautoon joka vei mut läpi vuoristojen Kiotoon! Matka kesti nelisen tuntia, jonka aikana valaisin opettajaani perusteellisesti suomalaisesta juomakulttuurista ja muusta yhtä tärkeästä.. Opettajani ei voi juoda LAINKAAN alkoholia, joten hyvin usein hän ihmetteli, että miten me oikein pysytään hengissä Suomessa. Ja eihän me aina pysytäkään (juhannusveneilyt ja hankeensammumiset yms).. Yritin kuitenkin antaa Takeyamalle viimeistä Salmiakki Koskenkorva -pulloani (koska en oikein muutakaan osannut tarjota), mutta hän kohteliaasti kieltäytyi ja sanoi, että perillä Kiotossa olisi henkilö joka arvostaisi lahjaani huimasti enemmän.

Takeyama on kotoisin Kobesta, jossa tapahtui 1995 tuhoisa maanjäristys, ja hän puolestaan valaisi mulle, miten japanilaiset pelkäävät ja samalla syvästi kunnoittavat luontoa, sillä sen voimat ovat suuret ja arvaamattomat. Odotan vielä ensimmäistä maanjäristystäni. Toistaiseksi olen säästynyt tärinöiltä.

Perillä Takeyama-sensei jätti mut yhden ystävänsä studiolle, jossa sain yöpyä ilmaiseksi makuupussissa. Herra nimeltä Nakanishi on tunnettu ryyppymies, joten Salmari päätyi sitten hänen taskuunsa. Studiolla oli kaikki "mukavuudet" lukuunottamatta sänkyä ja suihkua, joten kolme yötä meni rattoisasti haisten vähän pahalta, mutta eipä siinä mitään, ilmaiseksi kun saa, ei voi valittaa :) Sitä paitsi studio oli mitä japanilaisin vanha talo mitä olla ja voi, elikä matka oli kaikin tavoin seikkailu japanilaiseen kulttuuriin.
(Myöhemmin Nakanishi tuli kiittämään Salmiakki Koskenkorvasta. Se oli kuulemma TOSI HYVÄÄ! Lupasin lähettää sitä hänelle joskus lisää.)

Studiolla oli monta huonetta ja sain nukkua täällä IHAN yksin. Tuli hieman kummitustalo-olo öisin kun lattia natisi ja tuuli vinkui ikkunoissa..

Tässä huoneessa asustin. Vasemmalla on samuraipukujen rintasuojia. Täällä siis harrastetaan mm. niiden tekemistä..

Tässä on mun lauantai-seurue, jonka johdolla ihmettelin Kiotoa. Keskellä on Takeyaman 20-vuotias tytär Ayaka. Hän on yksi maailman mukavimmista ja sinnikkäimmistä ihmisistä! Joka arkipäivä hän matkaa kotikaupungistaan Kobesta kouluun Kiotoon 2-tuntia junalla ja bussilla ja samat kaksi tuntia takaisin päivän päätteeksi. Hän tuli kuitenkin varta vasten katsomaan mua lauantaina Kiotoon vaikka olisi voinut pitää hyvin ansaitun vapaapäivän. Ja erittäin perusteellisesti jaksoikin esitellä mulle kaupunkia myöhään yöhön asti! Respect!

Kiotossa on paljon munkkeja. He vain hengailevat ja rukoilevat, eli ovat toisin sanoen hyviä kohteita turistien valokuvauksille.

Riksamiehet olivat Kiotossa varsin iloisella päällä.

Ensimmäinen geishani! Paitsi, että hän ei ole kyllä OIKEA geisha vaan nuori tyttönen eli maiko. Mutta se ei lannistanut lainkaan tunnelmaani.

Maikot antoivat ilomielin valokuvata itseään.

Sitten he ajelivat pareittain ympäri Kioton vanhaa kaupunkia iloisten riksakuskien vetäminä.

Ukkeli.

Vanhan kaupungin päätteksi päädyttiin Kiyomizu -temppeliin joka on yksi pakkonähdä -paikka Kiotossa. Joten jos olette Kiotoon menossa, tulette mitä todennäköisemmin päätymään tänne.

Ruska oli hennosti aluillaan. Pian koko paikka tulee olemaan kirkkaanpunainen!

Tähän aikaan vuodesta juhlitaan lapsien 7-, 5- ja 3-vuotis syntymäpäiviä. Se on vanha perinne, joka juontaa juurensa kauas menneisyyteen, jolloin lapsikuolleisuus oli suurta Japanissa. Muksut puetaan kalliisiin juhlavaatteisiin ja kiikutetaan temppeliin, jossa pappi siunaa lapsen ja toivottaa pitkää ikää. Ja pitkään japanilaiset sitten elävätkin!
(Johtuu varmaan ruoasta tai ilmasta tai zen-voimista tai jostain.. Täällä muuten harvoin tapaa lihavia ihmisiä. Se on myös aika hämmentävää.)

Nämä kaksi olivat niiiin hellyyttäviä! Lapsilla on kädessään pussi, jonka sisällä on kova ja pitkä karkki (tai karkkeja), jonka voi saada vain tänä päivänä. Pussi koristellaan yleensä haikaran ja/tai kilpikonnan kuvin. Karkki sekä kuvat symboloivat pitkää ikää.

Sitten me käytiin Ryoanji-temppelissä, jossa on Kioton (ellei koko Japanin) suosituin ZEN -kivipuutarha. Eli täällä kun meditoi ja hengailee niin sielu ja sydän puhdistuu maailman murheista! No enpä tiedä siitä, mitä luultavammin mun sielu on puhdistunut ihan vain koska saan asua Japanissa ylipäätään. Mutta olihan tuolla mukava istuskella ja miettiä syntyjä syviä. Yrittää ymmärtää mitä on, kun ei ole yhtään mitään..

Tämä muksu oli tosi zenmäisellä tuulella myöskin.

Seuraava stoppi oli bambu-metsä. En muista paikan nimeä, mutta eiköhän sekin pulpahda mieleen ajan kanssa.

LOVE´s the sweetest thing.

RAKKAUS ON IHANA ASIA.

Japanissa on muuten tosi noloa pussailla ja halailla julkisissa paikoissa, eikä kukaan sitä täällä teekään. Kädestä pitämisessä menee raja. Hellyydenosoitukset jätetään visusti kotiseinien sisälle. Mutta joskus kun japsit saavat olutta, niin voi tapahtua hulluja, ja parit saattavat osoittaa läheisyyttään jopa muiden edessä! Ja näin minä olin todistamassa yhden japanilaisen pariskunnan "intiimiä" auringonlasku-hetkeä.

Monet japanilaiset kaverini ovat ihmetelleet, että miten siellä Euroopassa ihmiset voivat pussailla kaduilla! Siis ihan kauheaa sanon minä :) En mä vaan tajuu :)

Tässä on Kinkaku eli Kultainen paviljonki ELI Rokuon-ji temppeli, joka on yksi UNESCON World Cultural Heritage -kohteista.

Ja tässä on yksi portti Nijo-linnaan. Koulutytöt olivat viettämässä maanantai -päiväänsä siellä.

Kioto on kyllä paikka vailla vertaa. Jos mua ei kuulu takaisin pariin vuoteen, olen luultavasti muutanut Kiotoon.

Bucchinilla

2007-11-05T01:39:00.000-08:00

Konnichiwá Suomi! Hengissä ollaan edelleenkin! Vielä tarkenee ilman takkia (useimmiten) ja japanin kieli alkaa pikku hiljaa kuulostamaan muultakin kuin mutinalta.

Kazumilla ja Yukarilla on parhaillaan käynnissä Suomi-näyttely, jossa he esittelevät Suomessa tekemiään juttuja, ja Suomea yleensäkin, kansalle. Kazumi on ollut tosi kiireinen tämän projektin kanssa, joten nyt se voi VÄHÄN relata kun näyttely on VIHDOINKIN kasassa. (Vitsi olen odottanut tätä hetkeä! Kazu on äheltänyt ja pakertanut kotona jo ihan tarpeeksi.) Mutta nyt sen pitää alkaa tekemään lopputyötä ja se tarkoittaa, että koulussa ollaan ilta kymmeneen asti ja homma jatkuu sen jälkeen kotona. Se on kyllä ihan normaalia täällä Japanissa. Joskus tuntuu, että ihmiset asuvat koulussa! Tulevat aamulla ysiltä ja lähtevät illalla kympiltä ...

Tässä se näyttely nyt sitten on.

Ja tässä on mun mininäyttely: melkein valmis panda-taulu ja japanilaiset pigmentit.

Sitten on vuorossa pakolliset kotipitäjä -kuvat..

Asun täällä!

Lupasin mennä Bucchinille tänä viikonloppuna maistelemaan japanilaista luumuviinaa (umeshu) ja pitihän mun sitten maistatuttaa myös Salmiakki Koskenkorvaa vieraille. Tässä on Mochiko ennen kuolettavaa kulausta.

Linda oli tosi epävarma koko hommasta..

Mutta Bucchin, vanha kuoma, osasi nauttia jopa salmiakkikossusta! Se oli ihan innoissaan. Ja tunne oli molemminpuolinen kun pääsin maistelemaan luumuviinaa suoraan Bucchinin purkeista. Hän on käyttänyt niitä viisi kuukautta ja kuudennella kuukaudella tuote on kuulemma parhaimmillaan. Jee, tosi hyvää. Bucchin rulettaa!

Jotkut japanilaiset osaavat nauttia alkoholista, mutta monille se ei sovi ollenkaan. He menevät siitä ihan sekaisin! Kaduilta voi ostaa alkoholia masiinoista: mitenköhän alle 18-vuotiaat pystyvät pitämään näppinsä erossa niistä.. Suomessa tällainen ei toimisi, ei sitten millään!

Ja jottei menisi ihan viinanmaisteluksi koko systeemi, niin loppuun tulee biitsi-kuvia. Oltiin Hitomin kanssa sunnuntaina katsomassa auringonlasku ja keräämässä simpukoita.

Kanazawa

2007-11-01T00:47:00.001-07:00

Tässä on soijajäätelöä Kanazawasta, olkaapa hyvä! Soija saattaa kuulostaa oudolta jäätelöön yhdistettynä, mutta se oli kuitenkin tosi naminami, kuten moni muukin outo ruoka täällä Japanissa.

Me oltiin tyttöin kaa viime lauantaina Kanazawassa elikä "Pikku Kiotossa", josta yksi mun koulukaveri Linda on kotoisin. Sinne ajaa Takaokasta noin tunnissa, eli varsin ulottuvilla on tuokin Japanin ihme. Päivä oli sateinen, joten kuvat on otettu aika pitkälti sisätiloista, mutta mikäs siinä. Ihana havainto Kanazawasta oli meri, jossa on hyviä aaltoja, mikä tarkoittaa, että siellä voi surffailla! JOSPA vain mulla olisi surffilauta ja märkäpuku ja auto niin olisin jo siellä. Mutta mulle ei ole kuin polkupyörä. :(

Ensiksi me ajettiin Lindan kotiin (kaikista vasemmanpuoleisin tyttö), jonka mamma teki meille herkku-ruoat. (Ja otti meistä tärähtäneen kuvan).

Puhuva nukke, talking doll!

Linda koti oli ihanan iso, verrattuna mun ja Kazumin koppiin, joten oli vapauttavaa vain vaellella huoneesta toiseen oikeassa japsi-kodissa. Niillä oli tällainen alttari siellä. Esi-isille tai jumalille "uhrataan" tai annetaan tähän riisiä, kukkia ja kaikkea muuta hömpänpömppää.

Lindalla on isoveli, joka on jo onnellisesti naimisissa ja poissa kotoa. Hän sai juuri tyttären, jolle annettiin nimeksi NATSU eli kesä. Söpöä. Tämä oudonnäköinen polkupyörä oli yksi Lindan veljen häälahjoista. Ei mikään ihme, että se oli jätetty vanhempien luokse hoitoon..

Kanazawan rautatieasema. Vasemmalta oikealle: Mochiko, Bucchin, Hitomi ja Linda. Bucchin on Kazumin luokalla ja se valmistaa ihan sairaaaan hyvää luumuviinaa kotikonstein. Ja mikä parasta, se asuu ihan meidän naapurissa! Ollaan perjantaina menossa kyläilemaan Bucchinin patojen ääreen.

Kanazawan ostoskeskuksen satumetsäkahvila.

Ostoskeskuksesta löytyi myös KIITOS -niminen kauppa. Ei ollut kuitenkaan Suomi-kamaa myynnissä, jotain roinaa vain.

21st Century Museum, Kanazawa. Onko kuvassa jotain outoa?

OMG! There´s people underwater!

Kyseessä oli hämäys uima-allas, jossa oli vain ohut kerros vettä lasien välissä, jotta se näyttäisi oikealta uima-altaalta. Ihmiset pääsivät katselemaan toisiaan joko altaan ala- tai yläpuolelta. Voi miten tavattoman ihmeellistä!

Kotimatka oli pimeä, mutta iloinen.

Kiva päivä koulussa

2007-10-25T22:11:00.000-07:00

I SALUTE YOU, tervehdin teitä, tutut ja tuntemattomat blogini lukijat!
Täällä Takaokassa alkaa nyt syksy. Ruska eli kooyo värittää puut ja mun pitää alkaa valmistautumaan ensimmäiseen talveeni Japanissa. Olen kuullut huhuja, että japsit eivät osaa lämmittää talojaan talvella, tai he eivät yleensäkään osaa rakentaa taloja talvikäyttöön, joten sisätiloissa on MUKA kylmempää kuin ulkona. Ainakin joissain talouksissa. Mutta enköhän minä suomalaisena sissinä selviä yhdestä pahimmillaan n.-3 asteisesta talvesta! Camaan! Laittakaa kolmosen jälkeen nolla niin sitten alkaa olla jo vilu.

Tältä näyttivät koulumatkamaisemat kello yhdeksän aamulla.

Mulla on ollut tänään kivaa koulussa. Sitä sattuu täällä aika usein, mutta nyt perjantaina on ollut erityisen mukavaa. Aamu alkoi robottikurssilla (virallisesti äänikurssilla). Kuulostaa jännältä, ja sitä se juuri olikin :) Sain rakentaa lego-robotin, joka voisi tehdä vaikka minkälaisia temppuja, mutta mun tekemä robo on tosi vajaaälyinen.
Ja tässä se on:

RAULI-ROBOTO!

Tässä on Rauli todellisuudessa. Ei se oikeasti tuhoa mitään.

Kun robo-tunti loppui, mun luokkakaverit tai oikeastaan työhuonekaverit pitivät mulla tervetuliaisjuhlat. Se on hyvin tavallista Japanissa: jos johonkin yhteisöön, kuten työpaikalle tai luokalle tulee uusi jäsen, sille pidetään juhlat. Musta tämä oli vähän liioittelua, mutta tulihan siitä tosi hyvä mieli. (Olen selkeästi nöyrä ja vaatimaton suomalainen joissain tilanteissa.) Luokkikset tekivät mulle perinteistä Osakasta kotoisin olevaa ruokaa TAKOYAKIA, elikä suomeksi mustekalapullia. Tai voi pullan sisällä olla muutakin kuin mustekalaa, kuten katkarapuja ja juustoa jne. Ne on kyllä tosi hyviä! Lähes lempiruokaani täällä.

Yuki on graafinen suunnittelija ja tosi hyvä pullanpyörittäjä!

Machiko syö nattouta, elikä vähän niin kuin mädäntyneitä papuja tai vastaavaa.. Tämä on Japanin mämmiä: näyttää ihan kauhealta, mutta jotkut tykkää :)

Ne penteleet laittoivat mutkin hommiin.

Pieni vaaleanpunainen graafikko herää minussa Japanissa. Kawaii.

Tämän kuuloista englantia täällä puhutaan. Eli aika rankkaa japani-enkkua. Mulla on KAUHEA kiire oppia puhumaan japania, koska...Kyllä te tiedätte!

Usva on syönyt osan Futagami-Yamasta. Näkymä koulun ikkunasta kello kolme päivällä.

Loppukevennykseksi monille tuttu pandavideo! Tää tuli eilen telkkarista ja Kazumi näki tämän ekaa kertaa elämässään. (Itse olen nähnyt tämän ehkä noin miljoona kertaa.)
"Motha panda was so suprised!"
Kyl nauratti ihan vallan kauhiast!

Koulun bileet

2007-10-21T05:42:00.000-07:00

Meidän koulussa järjestetään joka vuosi hulinat, jossa opiskelijat voivat esitellä ja myydä töitänsä. Tapahtuma oli varsin onnistunut ja lämminhenkinen. Tarjolla oli ruokaa, tanssia, musiikkia, hyvää meininkiä ja ennen kaikkea taidettataidettataidetta!

Tässä on mun tutor Mio 20vee. Mio on paras japanilainen englanninkielen puhuja koko Takaokassa! Hän pieksee kaikki opettajatkin ihan tosta noin, vaikka silmät kiinni ja suu sidottuna. Englantia hän on oppinut puhumaan toki koulussa (mikä ei ole täällä päin lainkaan itsestäänselvyys), mutta hän kuuntelee myös joka päivä tunnin jotain englanninkielistä radiokanavaa. Muutenkin Mio on yleislahjakas kaikessa mitä hän tekee, hän aloitti mm. juuri venäjän kielen opinnot...

Tässä on mun työhuonekaverit Kana (JOO, ihan normaali tytön nimi täälläpäin :) ja Machiko. He myivät kaikenlaista itsetekemää kamaa kuten t-paitoja, kortteja ja pinssejä.

Momoko on mun ja Kazumin naapuri. Sillä oli pieni koju meidän koulun juhlissa missä se myi ilmeisesti kirjekuoria... Huomatkaa mun tekemä kortti roikkuu narulla!

Takami sai koulun bileisiin tyttö-maalauksensa valmiiksi. Takami näyttää todella stereotyyppiseltä feminiinisen sirorakenteiselta japanilaismieheltä.

Yksi makeimpia juttuja koulufestareilla oli tanssiesitys, joka vaikutti hyvinkin perinteikkäältä pukuineen, naksuttimineen ja kuvioineen. Tämä oli kertakaikkisesti hienoin tanssi mitä olen koskaan nähnyt! Missäköhän voi ottaa tanssikursseja....

Tässä on mun koulun sisäpihaa. Bileissä soitti ehkä maailman oudoin yhtye..

Lauantai iltana oltiin syömässä ulkona. Paikalla olivat Kazumi, Mika, Peltosten perhe eli Junko ja Mikko sekä heidän ystävänsä Natsuko ja Taketo.
Tuli taas maistettua ennenmaistamattomia makuja kuten sammakonreittä, mössöä joka paistetaan ison lehden päällä (Taketon kotialueen perinneruokaa), mustekalaa, simpukoita, korealaista pizzaa (näytti ihan meidän nokkoslätyiltä) ja ties mitä kaikkea. Japanissa kun mennään kavereiden kanssa syömään, tarjoilija tuo pöytään erinäisen määrän ruoka-annoksia, mistä jokainen voi mielensä mukaan napata omalle lautaselleen mitä haluaa. Elikä kukaan ei tilaa omaa annosta vaan kaikki jaetaan kimpassa. Laskukin.

Taketon kulinaristiset kokemukset.

Matsutake mania!

2007-10-16T02:57:00.000-07:00

Japanilaiset tykkäävät matsutake -sienistä (suomeksi männyntuoksuvalmuskoista)! Niissä on kuulemma niin vastustomattoman herkullinen tuoksu ja mitä ilmeisemmin myös maku. Suomalaisiin sieraimiin odööri ei mitä luultavammin sovi.

Japanissa matsutakesta on kirjoitettu jo 1200-luvulla runoja. Se on ollut alun perin keisarin ja korkeamman hovin ruokaa. Japanissa matsutake liittyy syksyn ritualisoimiseen.

Japanissa ja monissa muissakin maissa kasvaa matsutakeja, mutta Japanissa ne ovat TODELLA harvinaisia ja muissa maissa ne eivät ole yhtä laadukkaita (=lemuavia). Mutta suomalaiset sienet ovat kuulemma MELKEIN yhtä hyviä kuin japanilaiset, joten siitä johtuu tämä valtava matsutake-haloo viime aikoina.

Katselin eilen televisiota ja sieltä tuli matsutake-ohjelmaa joka oli kuvattu Suomessa. Nämä kaksi seikkailijaa olivat matsutake-pyhiinvaellusmatkalla siellä kotomaassa.

He olivat ihan kipinöissä kun pääsivät lopulta metikköön.

Suomi-uutisissa oli jotain juttua näistä tyypeistä.

Matsutaken tunnistaa tuoksusta. Pienet sienet ovat parempia kuin isot. Yhdestä Suomesta tuodusta sienestä maksetaan täällä n. 2000-3000 yeniä (12-18 euroa), mutta yksi japanilainen matsutake maksaa 20000-30000 yeniä! Ovat siis sienet hinnoissaan..

Kun sieniä oli tarpeeksi, alettiin kokkaamaan...

Sienet grilliin ja menoksi.

OISHII = NAM !!!

Ja japsiyleisö oli taas ihan myyty!

Karaoke fever!

2007-10-13T21:13:00.000-07:00

Kukkuluuruu, mitäs kuuluu?

Seuraavaksi esittelen kasan hyvin sekalaisia kuvia ja juttuja täältä Japanista.

Täällä TV-ohjelmat ovat TODELLA outoja ja absurdeja. Ohjelmissa voi tapahtua oikeastaan mitä vain. Erityisesti showt missä on mukana ruokaa ja julkkiksia on tosi kuumaa tavaraa . Ohjelmassa ei todellakaan tarvitse olla mitään tolkkua, kunhan meno on tarpeeksi outoa ja äänekästä, niin hyvä tulee. Tässä on pari kuvaa tytöstä, joka voi syödä niin paljon kuin vain napa vetää! Kirjaimellisesti. Gyary-sone (taiteilijanimi) on nyt tosi suosittu hahmo televisiossa. Tyypillinen ohjelma, missä hän on mukana on katsomista kun hän syö kymmeniä lautasia tyhjäksi ja ihmiset ihmettelevät vieressä. "OOOOOOOH". Hänen vatsalaukkunsa on todella venyvä ja hän ahtanut yhden syömisiltansa aikana jopa 16 kiloa ruokaa naamaansa! Sitten hän käy vessassa (ei oksentamassa, vaan ruoka tulee ulos luonnollisia reittejä) ja voi taas syödä lisää. Tytöllä on kaksi isoveljeä, jotka ovat aina syöneet kuin hevoset, joten Gyary-sone on mättänyt yhtä paljon ruokaa naamaansa kuin he (ja enemmänkin) ja tämän takia hänelle on kehittynyt supervatsalaukku.
Parasta tässä kaikessa on se, ettei hän liho ollenkaan. Hän on tosi pieni ja tosi söpö, joten suosio on täällä takuuvarma.

"Nam, sadas lautanen menossa."

Tässä on MINOMONTA. Hän on maailman kiireisin ihminen, ainakin jonkin vuoden Guinnesin ennätyskirjan mukaan. Hän nukkuu kuulemma pari tuntia yössä ja lopun ajan tekee töitä TV-maailmassa. Tätä herraa näkee siis koko ajan telkkarissa.

TABI

Ostin jo Tokiosta tabit, elikä sorkkakengät, niin kuin olen itse ne nimennyt. Ne ovat todella mukavat jalassa ja kieltämättä erikoisen näköiset joten käytän niitä nykyään koko ajan. Tabit ovat lempikenkäni maailmassa! Kengät ovat lähinnä tarkoitettu työläisille, joten kun kävelen muka muotitietoisena ympäriinsä, ihmiset naureskelevat, että kappas, turistilla on duunarin kengät jalassa! Mutta eipä siinä mitään, sorkkatossuja en vaihda enää mihinkään.

Löysin Tokiosta erikoiset sukat. Hmmm, kukakohan on nyt plagioinnut ja ketä! Huomatkaa, että "lakupekka" on sukan ala-, ei yläpuolella... Täällä olisi nyt rotusyrjintä-aktivisteille hommaa.

Japanikotini viereisellä pellolla kasvaa isoja kasveja ja tämä mies kaivaa joka päivä jotain tosi salaperäistä salaojaa niiden keskelle. Pitäisiköhän mennä kysymään mitä hän touhuilee?

Kukkajuttuja Maija-tädille!

IKEBANA
Törmäsin pienimuotoiseen ikebana -näyttelyyn ja tämä systeemi oli minusta kaikkein kaunein.

Perhonen Pekalle! Täällä on valtavia perhosia, mutta ne lepattelee menemään niin lujaa, ettei ole mahdollista ottaa niistä tämän selkeämpiä kuvia. Mutta jos lykästää, nappaan joskus vielä parempia.

Tässä on mun pää-sensei Hirafumi Adachi. Hänellä on tosi hyvä huumorintaju, mutta hän ei puhu lainkaan englantia. Me aletaan kohta maalaamaan taulua ja päätin yllätyksellisesti tehdä PANDAN! Ostin mahtavan pandakuvakirjan kirjakaupasta :) Sensei tässä opettaa miten käytetään japanilaistyylisesti teroitettua, elikä veitsellä veistettyä lyijykynää. Teroittimeen he eivät täällä koske.

Emi Kiyokawa selittää mystisiä menetelmiä Takami-sanille.

Takami-san on mun kanssa Nihonga -maalauskurssilla. Hän on todella hyvä piirtämään ja maalaamaan.

Tässä on Toyaman linna.

Ja loppuhuipennukseksi olin eilen neljän aikaan yöllä laulamassa karaokea! FIRST TIME SINGING KARAOKE IN JAPAN!
Se oli hieno hetki ihmisen elämässä. Hauskaa oli löytää HIM:iä ja LORDIA japsimasiinasta. Ja vaikka onkin hieman vaikeaa laulaa hyvin, eli nuotissa Hard Rock Hallelujaa niin pakkohan se oli edes yrittää. Luultavasti japanilaiset eivät niin kauheasti lämmenneet sille musiikille :) Mutta he olivat kyllä tyytyväisiä kun lauloin ainakin kymmenen eri laulua illan aikan! Joka laulun jälkeen tuli raikuvat ablodit, totta kai:) Karaoken laulaminen tapahtuu pienissä kopeissa, joihin mahtuu n. seitsemisen ihmistä. Tämä voi toki vaihdella eri paikoissa. Sitten niihin koppeihin voi tilata juomaa. Hinnoista en tiedä, koska saavuin paikalle niin myöhään, joten en maksanut mistään yhtään mitään. :)

Koirat vuorella

2007-10-07T04:28:00.000-07:00

Sunnuntaina oltiin Tateyama -vuoristossa koirien kanssa sähläämässä. Herättiin Kazumin kanssa kuudelta aamulla (olin juuri saanut unirytmini normaaliksi ja heti piti heräillä aikaisin:), pakattiin kamat ja lähdettiin Peltosille. Peltoset ovat yhtäkuin Mikko ja Junko ja nykyään myös pieni Piko, joka on 3kk vanha shibainu -koiranpentu. Shibainut muistuttavat suomenpystykorvia ja ovat täällä yhtä perinteinen koirarotu kuin suomikset siellä.
Sitten haettiin Junkon kaveri Seiko matkan varrelta ja hänen kaksi koiraansa Tenten ja Kotarou. Matka vuoristoon kesti pari, kolme tuntia ja perillä odotti paljon koiraomistajia koirineen. Kyseessä oli jokavuotinen, en osaa sanoa kuinka perinteikäs, koiratapahtuma, missä tehdään eripituisia vuoristolenkkejä koirien kera, hengaillaan koiraihmisten kanssa ja lopuksi voi osallistua häröily-agilityyn (ei kovin kovatasoiseen) ja muuhun oheistoimintaan. Eli aika hieno reissu koirahullulle ihmiselle. Kiitos vain kovasti Peltosille, että otitte mut mukaan!

Arigatoo gozaimasu Junko for taking me to the dog extravaganza! It was very nice day for me!

Moni tietää varmaan wasabin? Se on sitä vihreää, rankanmakuista töhnää, mitä voi laittaa sushiin ja muuhun japanilaiseen ruokaan. No, tällaisilla plantaaseilla niitä kasvatetaan. Kasvista käytetään sen juuri tahnan valmistukseen.

Kahdeksanvuotias Tenten oli touhukas ja äänekäs tapaus. Sille sai sanoa monesti päivän aikana URUSHAI!! eli olepa hiljaa.

Pikosta tulee isona aikamoinen veijari. Sen näkee jo katseesta :)

Seiko, Junko, Mikko ja koiruudet.

Tämän kaverin häntä ja korvat olivat värjätty.

Tällä herralla ei ollut toista takajalkaa. Hyvin kuitenkin näytti liikkuminen sujuvan rullatuolissa.

Päivän lopuksi jotkut pukivat koiransa hassunnäköisiksi ja sitten mentiin ympyrää ja esiteltiin omaa haukkua.

Samurai-koira oli oma suosikkini, mutta sen sijaan transu-koira voitti kilpailun...

Eli tämä.

Nukuttaaaaaa jo.